On maaliskuu 2020. Maailmantilanne on nyt mullin mallin, ja tämä blogi on epävarmuuden paineessa ollut työn alla jo viikkoja. Luodaanpa nyt kuitenkin pieni keventävä katsaus kulttuurinautintoihin.
Kävin helmikuussa katsomassa kovasti odottamani Tampereen Työväen Teatterin erikoisen näytelmän Hitler ja Blondi. Esityksiä ei enää TTT:ssä ole, mutta syksyllä sen pitäisi olla tarjolla Kansallisteatterissa.
Alussa teräsnainen Seela Sella muuttuu vaatekappale (ja viiksi) kerrallaan silmiemme edessä Adolf Hitleriksi sellaisena, kuin hänet muistamme dokumenteista vanhoilla päivillään. Lavastuksessa on merkillisiä yksityiskohtia, joiden tarkoitus ei ainakaan minulle avautunut näytelmän jaksoja eli ”lauluja” osoittavia natsifonttitekstejä lukuun ottamatta. Ääni- ja valotekniset oivallukset puolestaan vievät meidät teatterisalia suuremmille estradeille. Pianisti (Mariola Aniolek/Niina Ranta) muuntuu sujuvasti myös sukulaistytön rooliin Stockhausen-soolonumeroiden välissä.
Uskollinen saksanpaimenkoira Blondi (Verneri Lilja) tonkii luurankoja Isäntänsä vaatekaapista. Eteemme vyöryy yhä uusia näkökulmia ja yksityiskohtia. Huomaamme, että 1900-luvun kohutuin hahmo olikin aivan tavis: vallanhimoinen, laiska, säälimätön ja suuruudenhullu, mutta myös lapsi- ja eläinrakas kasvissyöjä ja koulutusvalinnoissaan epäonnistunut taiteilija. Moniin ominaisuuksiin on parvella kyykkivän katsojan huolestuttavan helppo samaistua. Asuuko minussakin pikku-Hitler?
Tässä ajassamme ja yhteiskunnassamme on vaikea ymmärtää, miksi natsien toitottama juutalaisviha upposi joukkoihin kuin kuuma veitsi voihin. Mutta kun vaihtaa juutalaisen tilalle muslimin, äänenpainot Euroopan kaduilla alkavat yhtäkkiä kuulostaa tutuilta. Valtiomies Hitlerin vaivatonta menestystarinaa seuratessa ihmetyttää, oliko sen kaiken todella tarkoitus tapahtua – ja onko myös tulevaisuus jo jossain määrätty.
Loppua kohden Blondi vielä muistuttaa aukottomin todistein, kuinka me kaikki olemme kuluttajina sekaantuneet sotavuosien aikaiseen juutalaisten orjatyön hyödyntämiseen. Katsoja poistuu intensiivisen puolitoistatuntisen jälkeen huumaantuneena ja mietteliäänä kadulle. Näytelmä ei oikeastaan ole millään mittarilla erinomainen, mutta ainutlaatuinen se on ja jomottaa pitkään takaraivossa. Sen kulttuurisen painoarvon jätän kuitenkin kokeneempien arvioitavaksi.
Näin helmikuussa, ennen teatterireissua, myös elokuvan Jojo Rabbit. Kuudesta Oscar-ehdokkuudestaan filmi sai yhden pystin, kategoriassa paras sovitettu käsikirjoitus. Välttämättä se ei olisi ansainnut sitäkään, vaikka onkin ihan mielenkiintoinen omalaatuisessa genressään. (Voiko sen määrittää sotakomediaksi tai kreisihuumorilla maustetuksi historialliseksi draamaksi?) Lavastus ja puvustus sen sijaan ovat varsin onnistuneet, samoin roolitus.
Pääosan esittäjäpoika Roman Griffin Davis lausuu vuorosanansa ehkä maailman söpöimmällä saksalaisaksentilla. Ohjaaja Taika Waititi pelleilee pojan mielikuvitusystävänä, kiivaasti elämänohjeita julistavana Führerinä. Ilmeisesti isän korvikkeeksi asettuva Adolf-setä kannustaa heiveröistä Jojo Rabbitia kohtaamaan Hitlerjugend-harrastuksessa kohtaamansa vaikeudet, mutta elokuvan varsinainen pointti on jaakopinpainissa, jonka poika joutuu käymään ihanteidensa ja 1940-luvun todellisuuden ajautuessa ristiriitaan. Kasvutarina on ennakoitava mutta kaunis visuaalisia yksityiskohtia myöten. Voin suositella filmiä jokaiselle, jolla on pienikin käsitys toisen maailmansodan taustoista, kulusta ja lopputuloksesta.
Mikä näitä kahta kulttuurituotetta yhdistää? Molemmat valottavat A. Hitlerin persoonaa aikalaisen näkökulmasta, toinen faktoihin nojautuen ja toinen fanien hurmoksen pohjalta. Lisäksi ne käyvät yhteensä läpi kaikki mahdolliset natsikliseet, joista muutamalle on luontevaa nauraa hyrähtää. Suosikeikseni nousivat Hitlerin alternatiivinen sukunimi sekä rintamalle kutsutut German Shepherds.
Mutta tuohon aloituskysymykseen: saako Hitlerille nauraa? No totta ihmeessä! Jos jostakin asiasta ei saa laskea leikkiä, se nousee pian epäjumalaksi. Ehkä parhaita oivalluksia on alati uudistuva Hitler kuulee -meemi, jota sovelletaan kuhunkin aikansa ilmiöön – nyt vessapaperihamstraukseen. Hitler-meemit perustuvat äärimmäisen synkkään sota- ja henkilökuvaukseen Perikato (Der Untergang), josta neljän minuutin pätkä on sinkoutunut ihan omalle kiertoradalleen. Mene ja katso!