Poikkeuksellisen kuuman kesäteatterikesäni avasi hilpeä huvinäytelmä, Naissaaren näyttämön Pokka pitää. Kolmisenkymmentä vuotta sitten tuotetun tv-sarjan värikkyys toimii myös harrastajateatterin näyttämöllä alkuperäisen käsikirjoittajan Roy Clarken ansiosta. Näytelmään on valittu sopiva yhdistelmä tuttuja hahmoja sekä pari oudompaakin, ja ohjaaja Erika Hast on onnistunut roolituksessa. Etenkin Hyacinth sisarineen on hyvin luonteikas. Kunniamaininta kuuluu myös Naissaaren näyttämön puheenjohtajalle Sanna Jylängille, joka illan aikana tuntui ehtivän ihan joka paikkaan ja tehtävään. Työlleen omistautuneita näyttelijöitä kävi kyllä sääliksi, kun tuhti sadekuuro lojahti Vaajakoskelle ennen väliaikaa.
Vaikka näytelmä kesti vajaat kaksi tuntia, naisseurueemme kulttuurimatka vei yli viisi tuntia, koska Naissaareen ja takaisin ei kesäiltana julkisilla matkusteta ihan sormia napsauttamalla. Onneksi sää suosi ja oli juttuseuraa. Naissaareen lähtijöille voin suositella myös Koskenhenki-kahvilaa, jossa tosin jo alkuillasta oli herkkuvalikoima aika lopussa.
Sitten jotain aivan muuta! Matti Nykäsen 60-vuotispäivänä 17.7. Jyväskylän uudella pesäpallostadionilla esitettiin Matti Nykäsen vaiheita kuvittava musiikkinäytelmä Elämä on laiffii. Kirin tilaama näytös oli ainoa koko vuonna ja myytiin loppuun ylihinnoiteltunakin. Genreltään vaikeasti määriteltävän esityksen parhaat hetket olivat heti alussa, kun ”koululais-Matti” esitti virheettömästi virren Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Loput revyystä oli kiusaannuttavaa playbackia, jonka tahdissa tanssiduo The Bad Girls suoriutui kunnialla kliseisestä tehtävästään.
Episodimainen käsikirjoitus tavoittaa Nykäsen poikkeuksellisen fyysisen lahjakkuuden mutta myös julkkiksen elämän kääntöpuolet. Eeppiset nykäismit ilahduttavat iltapäivälehtien lukijakuntaa. Kännäysfarssiin tosin vajotaan turhankin syvälle, eikä lopun yhteislaulu rajan taakse onnistu enää nostamaan kornia tunnelmaa. Esityksen venyessä yliajalle lavan ylle ilmestyi näyttävä sateenkaari, jota kuvailisin tuotannon suurimmaksi saavutukseksi. Näytelmän nimikkobiisi jäi hassusti soimaan päähän, kun pyöräilin pois stadionilta.
Viimeisimpänä pääsin tutustumaan Pyynikin kesäteatteriin. Odotukset olivat korkealla – ja ylittyivät silti! Tänä kesänä vuorossa on Täällä Pohjantähden alla, joka lähtikin suorastaan jyrähtämällä käyntiin. Klassikoiden ystävänä seurasin esitystä aivan lumoutuneena. Väinö Linnan eepoksesta oli valittu käsikirjoitukseen sentään vain ensimmäinen osa, joka käsittelee tasavallan suunnattomia synnytystuskia. Tarina on tuttu, mutta yhteiskunnan yhä uudelleen heräävä kahtiajako valvottaa katsojaa vielä yölläkin.
Ammattilaisten näyttelijäntyöstä saattoi kuultaa läpi sävyjä Timo Koivusalon massiivisesta tv-sarjaversiosta, mutta se ei tunnu päälle liimatulta vaan helpottaa juonen seuraamista. Näytelmä etenee metronomin tarkkuudella, hiotusti ja arvokkaasti mutta toisaalta myös tunteita herättämättä. Eniten sydämeni sykähti rauhallisille suomenhevosille, jotka kopistelivat estradille useissa kohtauksissa.
Voiko Linnan pääteokselle kuvitella parempaa paikkaa kuin Tampere ja siellä Pyynikki? 11 kilowatin teholla pyörähtelevä katsomo kangaskatoksineen mahdollistaa kohtausten mutkattoman vaihtumisen luonnonmaisemassa tihkusateen häiritsemättä. Äänitekniikka toimi hyvin, ja valaistus muistutti miellyttävästi päivänvaloa. Kulissit olivat vähäeleiset mutta kantoivat tarinaa ryhdikkäästi. Vain näytelmän loppu oli epämääräinen ja antoi turhan lupauksen jatkosta – ellei sitten ensi kesänä saada lisää tätä laatutavaraa…