Ei ole olemassa yhtä hyvää tapaa asua, mutta on olemassa hyviä ja huonoja tapoja vastata ihmisten asumistarpeisiin. Alueelliseen eriarvoistumiseen on puututtava kaavoituksella: kunnan eri osissa on oltava monipuolisesti erilaisia asumismuotoja, työpaikkoja ja palveluita.
Asuinalueet eivät saa jakautua köyhiin lähiöihin ja varakkaiden asuinalueisiin. Lähiöitä ja niiden ihmisiä täytyy arvostaa ja alueiden politiikassa täytyy toteutua yhdenvertaisuus eri alueilla asuvien välillä. Hyvinvoinnissa on alueellista epätasa-arvoa: pahoinvointi, köyhyys ja syrjäytyminen keskittyvät. Näille alueille on osattava viedä uusia, kokeilevia toiminta- ja työmuotoja. Tarvitaan palveluita, joissa kohtaamisen kynnys on matala ja kaikki palvelut tulee saada samalta luukulta. Samasta palvelupisteestä voisi ilman ajanvarausta saada ohjausta niin sosiaalisiin tarpeisiin, toimeentulotukeen kuin terveyspalveluihinkin. Ihmisten pallottelu luukulta toiselle pitää loppua. Ongelmilla on taipumusta kasautua, jolloin kehittyy moniongelmaisia asukasryhmiä. Moniongelmaisuuteen parannus löytyy laaja-alaisesta moniammatillisesta yhteistyöstä. Ihmistä ei korjata osissa. Syrjäytymisen tehokkaalla ehkäisemisellä voidaan päästä pitkällä aikavälillä merkittäviin kustannussäästöihin – puhumattakaan inhimillisistä vaikutuksista.
Kaupungin tulee kaavoittaa monipuolisesti asuntoja eri elämäntilanteissa oleville ihmisille. Vuokra-asuntoja on oltava riittävästi, sillä jonot ovat nykyisin liian pitkiä. Kaavoituksessa ja lähiöiden politiikassa tulee myös kiinnittää huomiota siihen, että liikenneyhteydet ovat hyvät ja palvelut löytyvät läheltä. Kunnallisissa lähipalveluissa on säilytettävä hyvä taso riippumatta siitä, ketkä palveluita käyttävät. Köyhyys ei saa näkyä hoidon laadussa.
Lähtökohtaisesti ihmisillä on hyvä olla lähiöissä. Lähiöissä on koti, ystävät, tuttavat ja tutut kadut. Lähiöistä puhuttaessa ei pitäisi leimata niitä negatiivisesti, vaan nähdä niiden mahdollisuudet.