Minä syön ihan liikaa. Ostoskassini sisällöllä ruokkisi monta kehitysmaalaista orpoa. Pahinta on, että vetoisuuteni ja syömisvauhtini aiheuttaa kanssaruokailijoissa kulmakarvain kohotuksia ellei peräti pahoinvointia. (Tämän vuoksi syönkin mieluiten yksin.) Toisinaan otan aikaa, saanko lounaan sisäänhengitettyä alle 10 minuuttiin. Ruokailuun on turha tuhlata aikaa, on niin paljon mielenkiintoisempaakin tekemistä.
Tunnustan syöväni eläimiä. En lemmikkejä, en uhanalaisia lajeja, mutta tyypillisiä tehotuotettuja luontokappaleita. Ja syön niitä päivittäin. Toisinaan tunnen asiaankuuluvaa syyllisyyttä siitä, mutta en ole vielä valmis ryhtymään kasvissyöjäksi. Enkä lupaa, että näin tapahtuisikaan ihan pian. Ateriani ovat viime vuosina hioutuneet niin säädellyiksi, että eläinproteiinin poistaminen lautaselta aiheuttaisi suolistofaunassani joukkotuhon.
Sopivissa käänteissä nalkutan kavereille ja itselleni esimerkiksi lypsy- ja siipikarjan elinolosuhteista. Tämä ei kuitenkaan ole johtanut muutoksiin kulutuskäyttäytymisessäni. Periaatteessa soisin, ettei kukaan söisi muuta kuin itse metsästämäänsä tai kalastamaansa saalista, joka on elänyt viime hetkiinsä saakka lajityypillisen elämän. Tämä päätelmä johtaisi kohdallani aika pian veganismiin, sillä en 1) saisi kiinni mitään elukkaa 2) pystyisi teurastamaan sitä. Mielihyvin kyllä syön esim. järvikalaa, kun joku on ensin poistanut siitä syyttävästi tuijottavat silmät ja muut tunnistettavat osat.
Kokeilin kasvissyöntiä viime vuosituhannella peräti viikon. Lakto-ovo-vegetaarisesta menusta huolimatta olin koko ajan järkyttävän nälissäni ja luovuin hankkeesta. Yritin kehittää myös silloin niin muodikkaan anoreksian, mutta ei siitä mitään tullut. Syöminen oli ihan liian kivaa. Pystyin kyllä kieltäytymään mistä tahansa herkuista tuohon aikaan, ja minulla oli joitakin muitakin masokistisia piirteitä. Ne ovat karisseet iän myötä.
Nyt puhutaan uudesta ilmiöstä, ortoreksiasta. Joku voisi sanoa, että minulla on siihen taipumusta. Tässä muutamia esimerkkejä vaatimuksistani: On vain kahdenlaista ruisleipää, joita suostun syömään aamupalana. Ne ovat muuten paikallisten pienleipomoiden tuotteita (Hanki ja Palokan perinneleipurit). Seassa ei saa olla muuta jauhoa. Maidon ja jogurtin on oltava rasvattomia ja energiaa voi olla korkeintaan 160 kJ/100 g. On vain yhtä levitettä ja yhtä juustoa, joita laitan leivälle. Joka aamu pitää syödä myös 2 paprikarengasta ja 2,5 dl tuoremehua, puolet omena- ja puolet appelsiini-. Päivän viisi ateriaa pitää nauttia (tai pikemminkin hotkaista) kolmen tunnin välein lukuun ottamatta 12 tunnin yötaukoa. Lounaalla ja päivällisellä vältetään hiilihydraatteja ja syödään valtava läjä salaatteja jonkin eläinperäisen tuotteen kera. Hedelmiä syön harvoin, mutta kasviksia sitäkin enemmän. Pastaa, perunaa ja riisiä en syö, vaan korvaan ne kaaliraasteella.
Tähän temppuiluun syynä on urautumisen lisäksi lähinnä painonhallinta, sillä ruoka-aineallergioita minulla ei ole. Viljan ja perunoiden poisjättäminen oli merkittävä läpimurto parin vuoden takaisessa laihdutuksessani, enkä uskalla ottaa niitä takaisin lautaselle. Jos lisään listaan vielä esimerkiksi luomun ja lähiruuan vaatimukset, ensinnäkin budjettini kaatuu – vaikka metsästänkin oransseja hintalappuja ja uhmaan kohtaloa syömällä kaikenlaista vanhentunutta – ja toisekseen en ennen pitkää löydä enää mitään syötävää. Niinpä ripittäydyn tähän tapaan säännöllisin väliajoin ja yritän todistaa vihreyttäni muilla teoilla.
- Huom. Tämä on kirjoitettu vuonna 2008. Sen jälkeen olen lakannut syömästä tehotuotanto- ja häkkieläimiä.