James ja kumppanit- ihmisyyden raunioilla
Olin viime talvena ensimmäistä kertaa Kambozhassa. Ennen matkaa sinne, luin punakhmeereistä, historiasta sekä Loung Ungin Firts they killed my father- kirjan ( ja sitten sen jatko-osan koska kirja oli oikeasti hyvä ja koskettava). Asiat tuntuivat raskailta, mutta kaukaisilta.
Päivämme maan pääkaupungissa Phnom Penhissä oli yksi elämäni raskaimmista. Ensin inhotti, sitten oksetti, kolmanneksi itketti. Sitten tuli raivo ja epäusko; miten tällainen voi tapahtua? Miten ihminen voi olla niin, niin kamala? En voi enää koskaan katsoa palmupuita niin kuin ennen, mieleeni tulee heti yksi ihmisen kekseliäs ja edullinen tapa tappaa toinen. Tuntui, että kävelen ihmisyyden ja inhimillisyyden raunioilla. Hävetti olla ihminen.
En ole tuskaturisti. Mielestäni nämä osat historiaa ovat äärimmäisen tärkeitä muistuttajia meille siitä, mitä voi tapahtua. Oikeasti. Kun tietää tämän, tietää minkä puolesta taistella. Tietää, että inhimillisyys voi kadota rahan ja vallanhalun keskellä. Tietää, että ihmisarvoista ei voida tinkiä! Nämä tapahtumat vaativat meitä toimimaan sen puolesta, että niin ei enää ikinä tapahdu. Yksikään ihminen ei ole toista alempiarvoinen!
James ja kumppanit: tämä saattaa tulla yllärinä, mutta ihan oikeasti KANSANMURHASSA EI OLE MITÄÄN HAUSKAA! Ei, se ei ole hyvä läppä. Ikinä.
Tässä asiassa ei myöskään voi vedota tietämättömyyteen. ”Ai, tappoks natsit jonkun tyypin”. Joo, tappo ne. Parikin. Ei voi sanoa että tämä on vitsi, kansanmurhan alentaminen hyväksi vitsiksi on loukkaus inhimillisyyttä kohtaan. Sitä ei voi perustella millään. Suosittelen Jamesille ja Jamesin kavereille hieman matkustelua, ihan vaikka jos kävisivät itse tätä suurta vitsiä ihailemassa.
Ihmisyyden, inhimillisyyden ja oikeasti hyvien vitsien puolesta,
Eve