Miten Venäjään pitäisi suhtautua?

Eri puolilla Eurooppaa ja ehkä koko maailmaakin mietitään päät höyryssä miten Venäjään pitäisi suhtautua?

Luin pääsiäisenä Tiina Rajamäen artikkelin ”Saksa lopetti idän syleilyn” (HS 19.4.2014). Artikkelissa Saksan ulkoministerin kerrotaan lausuneen: ”En osannut ajatella, että monien vuosien koko ajan tiivistyneen talousyhteistyön jälkeen on edessä paluu vanhaan geopolitiikkaan, jossa käytetään aseita”.

Myöhemmin sama ulkoministeri jatkaa: ”Kukaan Euroopassa ei ajattele, että Krimin Venäjään liittämisen jälkeen voisimme jatkaa Venäjän kanssa samalla tavalla kuin ennen”. Artikkelin mukaan sana kukaan tarkoittaa myös saksalaista teollisuutta.

Tulee mieleen, että odottiko maailma Venäjältä nopeampaa demokratisoinnin ja ikään kuin länsimaistumisen kehitystä, kuin mikä edes oli mahdollista? Uusi Venäjä on vasta hieman päälle 20-vuotias. Voiko tuonikäiseltä odottaa esimerkiksi sopimuksissa pitäytymistä? Eikö 20-vuotias ole vielä melko äkkiväärä ja arvaamaton käänteissään?

Ylen Venäjä-illassa 15.4.2014 venäläissyntyinen toimittaja analysoi Venäjän poliittista kehitystä niin, että se on vasta lähtökuopissaan. Hänen mukaansa esimerkiksi Suomessa puolueilla on jo satavuotinen historia, Venäjällä puolueet vasta etsivät itseään ja toimintamallejaan. 

Krimin tapaus avasi Saksan ulkoministerin silmät, mutta miten hän näkee Venäjä-suhteiden tulevaisuuden? Artikkelissa kerrotaan että samalla tavalla ei voida jatkaa, mutta että ovi on auki sekä päin kovempaa pakotepolitiikkaa että keskusteluihin Venäjän kanssa.

Todennäköisesti myös Venäjän etu olisi, että se pystyisi rauhanomaisilla keinoilla vakuuttamaan naapurinsa ja saavuttamaan uudelleen näiden luottamuksen. Asiaa varmaan helpottaisi, jos keskustelijat olisivat saman maailman kansalaisia eivätkä ”toisesta maailmasta”, kuten liittokansleri Merkelin kerrotaan presidentti Putinista sanoneen.

Entä Suomi? Käsittääkseni presidentti Sauli Niinistö oli oikeilla linjoilla, kun hän ennen pääsiäistä arvioi, että kyse on itsetunnosta. Venäjä ei halua, että sitä neuvotaan, että sille tyrkytetään länsimaisia arvoja. Se haluaa itse valita arvonsa.

Mutta miten tällaisen kasvukipujensa kanssa kamppailevan ”nuoren” kanssa neuvotellaan. Vanha viisaus neuvoo: Se jolla on varaa, se antaa periksi. Se jonka itsetunto on heikoimmillaan, se haluaa sanoa viimeisen sanan.

Tärkeintä lienee kuitenkin pyrkiä säilyttämään puheyhteys.

Ritva Sorvali