Lavastus ja valot siivittivät Mion tarinaa

Astrid Lindgren, Mio, poikani Mio. Ohjaus Marielle Eklund-Vasama. Lavastus ja pukusuunnittelu Sanna Halme, valosuunnittelu Esa Kurri. Ensi-ilta Kouvolan Teatterissa 22.2.2017.

Astrid Lindgrenin sadussa Mio, poikani Mio kaksi pelokasta kaverusta vaeltaa paikasta toiseen, voittaa yhä uudelleen pelkonsa ja saavuttaa muutenkin tavoitteensa. Kouvolan Teatterin pyörivä näyttämö saa tällä kertaa todellakin käyttöä, sillä se saa pyörähtää tämän tästä. Tosin kohtausten vaihdot olisivat voineet aikuisen makuun olla nopeampiakin, mutta yllättävän hyvin lapset jaksoivat seurata parituntista tarinaa.

Lasten mielikuvitusta varmaan ruokki säkenöivä lavastus. Kun paikka vaihtui, valot ja värit vaihtuivat ja syntyi tosiaan vaikutelma uudesta miljööstä. Näyttämön taustan sahalaitainen rakennelma sopi moneen tarkoitukseen, linnaan, vuoriin, metsään. Myös puvustus kiehtoi mielikuvitusta. Etenkin urkkijoiden tummahkot asut ja kahden kepin kanssa toteutettu tunnusteleva eteneminen olivat kiinnostavaa katseltavaa.

Kehrääjätär jäi mieleen sadunomaisine säihkyvine viittoineen, samoin Miekan takoja. Sen sijaan lettujen heittelyn olisin jättänyt kokonaan pois, se oli ikään kuin eri näytelmästä. Ja kun kaverukset ratsastavat maasta toiseen, ratsastamisen toteutus oli hieman outo. Ehkä sen olisi voinut tehdä varjokuvana tai videokuvana.

Mutta tämä esitys on tarkoitettu ensisijaisesti kuusi vuotta täyttäneille lapsille. Lapset istuivat ensi-illassa hievahtamatta ja seurasivat esitystä. Joten aikuisena oletan, että satsaus lavastukseen ja puvustukseen on kantanut hedelmää. Kaikki tajusimme, että kyse on sadusta, jossa voi tapahtua sellaista, mikä normaalielämässä herättäisi ihmetystä. Mutta tarinan teema, se että lapsi voi voittaa pelkonsa, toteutunee myös oikeassa elämässä.

Ritva Sorvali