Vaihtoehtoina toisten ilmiantaminen, vankileiri tai kuolema

Riikka Pelo, Jokapäiväinen elämämme. Teos 2013. Finlandiavoittaja.

Jokapäiväinen elämämme kuvaa venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan ja tyttärensä elämää pääasiassa vuosina 1923 ja 1939. Vuonna 1923 henkilöt ovat maanpaossa tsekkoslovakialaisella maaseudulla ja vuonna 1939 ollaan Moskovassa tai sen lähistöllä. Aivan kirjan lopussa henkilöt on hajautettu vankileirille tai sotaevakoiksi eri puolille Siperiaa. Tuolloin eletään vuotta 1941.  

Elokuussa vuonna 1923 tytär Alja on noin 10-vuotias koululainen. Koko ajan puhutaankin tyttären kouluun menosta, kouluvaatteista ja perheen elämän järjestelyistä koulun aikana. Perheen isä on tuolloin keuhkotautiparantolassa. Naiset yrittävät pärjätä keskenään. Suurimman osan kirjaa tarina siksakkaa vuosien 1923 ja 1939 välillä.

Kiinnostavinta on Moskovan osuus eli elokuu vuonna 1939. Tuolloin Alja-tytär on jo aikuinen ja työskentelee toimittajana moskovalaisessa lehdessä. Moskova näyttäytyy kirjassa juonittelun, pelon, keskinäisen kyräilyn ja vakoilun sekä huhujen näyttämönä. Kun joku henkilö on kadonnut, huhutaan että hänet olisi vangittu tai että hän olisi kenties jo kuollut. Tämä saa kaikki varovaisiksi.

Eräänlainen tihentymä eletään elokuun lopulla, kun koko perhe kerääntyy viikonlopuksi äidin ja isän Moskovan lähistöllä sijaitsevaan majapaikkaan. Alja häärää emäntänä, hänen miesystävänsä Molja seuraa tilannetta taempaa, äiti kiukuttelee, murrosikäinen veli haluaisi päästä tansseihin, isä pelkää Aljan puolesta ja omasta puolestaankin ja viikonlopun päätteeksi Alja haetaan kuulusteluihin.

Kaikki miettivät päänsä puhki, kuka on suostunut informantiksi eli ilmiantajaksi ja saanut tästä hyvästä isomman asunnon tai muita etuja? Jos ei ole suostunut, on joutunut itse kuulusteluihin, kidutettavaksi ja lopulta tuomittu kuolemaan tai pakkotyöhön Siperian vankileireille. Ainakaan tuon ajan Neuvostoliiton sivistyneistöllä ei tämän kuvauksen mukaan ollut muita vaihtoehtoja kuin olla apparaatin eli vallanpitäjien puolella tai heitä vastaan.

Jokapäiväinen elämämme pohtii ihmisen mahdollisuuksia selvitä haasteellisissa oloissa. Jos rupeaa ilmiantajaksi, myy sielunsa ja saa vielä päälleen muiden halveksunnan. Mutta jos uhkavaihtoehtona on oman perheen kiduttaminen, kuolema ja/tai vankileireille kuskaaminen, asetelma monimutkaistuu. Ilmiannanko naapurin ja pelastan samalla omat sukulaiseni? Vai teenkö päinvastoin? Hyviä vaihtoehtoja ei ole tarjolla.

Riikka Pelon kirjaa lukiessa tulee mieleen Vankileirien saariston tyyppiset kuvaukset Stalinin vainojen ajasta. Ei uskalleta katsoa toisiaan silmiin, ei voi keskustella muualla kuin kävellessä tai puistoissa, keneenkään tuntemattomaan ei voi luottaa, voiko edes tuttuihin? Eletään päivä kerrallaan kuin veitsenterällä, vaativa koputus voi kuulua koska tahansa. Kyttäämisen ja ilmiannon yhteiskunnassa ei ole kenenkään hyvä olla.

Erittäin hyvin Riikka Pelo on tavoittanut ahdistavan ilmapiirin.

Ritva Sorvali