Saamelaisten asiaa kolmessa ajassa
Päivi Alasalmi, Joenjoen laulu. Gummerus 2013.
Joenjoen laulu kuvaa ensin saamelaisia 1500-luvulla. Tuolloin saamelaistyttö Soruia löytää haavoittuneen miehen, joka osoittautuu pirkkalaiseksi. Soroia hoitelee miehen kuntoon ja rupeaa odottamaan tämän lasta. Muu kylä katselee miestä hieman kieroon, ja niinpä pariskunta lähtee pian kohti etelää. Soruai jää lapsineen kuitenkin tavallaan kahden maailman väliin.
Toinen aikataso osuu 1800-luvulle Lars Levi Laestadiuksen aikaan. Lars suunnittelee talon rakentamista isolle perheelleen. Hänkin kokee olevansa kahden maailman kansalainen, uskonto vetää yhtäälle, verenperintö toisaalle. Eivätkä saamelaiset oikein tykkää Larsin tiukasta viinankieltolinjasta.
Viimeisen osan Sami Uddas on asunut vuosikausia etelässä, mutta pakenee nyt takaisin juurilleen. Hänelläkin on sama kahtalaisuuden ongelma, mihin hän oikein kuuluu. Hän ei osaa edes saamen kieltä, vaikka kokee olevansa saamelainen. Etelän huumepaheet ja kiivas lappilainen luonto eivät ole hyvä yhdistelmä.
Ilmeisesti Joenjoki on yhdistävä paikka kaikille näille tarinoille. Yhteistä on myös Lapin ihmisten eräänlainen juurettomuus, kodittomuus ja etelän uhka. Monta kertaa lappilaiset kokevat, että taas etelän mies vaatii heiltä jotain. He eivät saa elää konnuillaan haluamallaan tavalla, heidän olisi muututtava.
Kaikista tarinoista tihkuu läpi ihmisten eräänlainen ehdottomuus ja myös jonkinlainen hulluus, hullunrohkeus. Karut olot varmaan ovat koulineet ihmiset tällaisiksi. Omillaan on yritettävä pärjätä.
Ritva Sorvali