Yhä uudet tyypit tainnuttavat lukijan

Virpi Hämeen-Anttila, Tapetinvärinen. Otava 2012.

Ryhdyin innoissani lukemaan Virpi Hämeen-Anttilan Tapetinväristä. Sitä oli jossain mainostettu elämäntarinana tai omaelämäkertana ja nimi Tapetinvärinen kiinnosti.

Melko pian kuitenkin aloin tippua kärryiltä. Välillä kirjailija kertoi ikään kuin omasta elämästään, mutta välillä tarinaan tunki niin epämääräistä joukkoa, että en pysynyt mukana. En jaksanut lukea näistä, Kivestä, Pierrotista, Herosta, Babelista ja lopuksi vielä Chagalista.

En päässyt perille kirjan tyylilajista. Oliko se elämäntarina, romaani vai surrealistinen matka jonnekin vai oliko se uni. Kaikki mitä Virpi Hämeen-Anttila kertoo ikään kuin todellisena asiana lapsuudenkodistaan, koulustaan, nuoruudestaan, kaikki se oli todella kiinnostavaa. Mutta miksi nämä loputtomat tyypit piti raahata tähän tarinaan?

Kirjailija kertoo mielenkiintoisia ja lukijan omia muistoja avaavia tilanteita lapsuudestaan, vanhempien suhtautumisesta lapseen, vanhempien riidoista, lapsen peloista, lapsen todellisuudesta. Niinpä olin suorastaan pahoillani, kun kirja aina välillä lähti lentoon eli taivaltamaan noiden omituisten tyyppien kanssa.

Erittäin kiinnostavaa oli esimerkiksi paikalla olevan mutta samalla henkisesti poissaolevan äidin kuvaus.  Myös isästä, isän huutamisesta, oli samalla tavalla pysäyttäviä kuvauksia.  Eikö kirjailija luottanut siihen, että tavallinen realismi kantaa, vai miksi kirjan hyvät ainekset piti sekoittaa turhalla monimutkaisuudella?

Ritva Sorvali