Ihmisen tekemistä tieteellisesti

Nick Dear, Frankenstein. Sovitus Mary Shelleyn Frankenstein- romaanin pohjalta. Ohjaus Mika Myllyaho. Päärooleissa Esa-Matti Long ja Antti Luusuanniemi. Esitys Kansallisteatterissa 8.2.2013.

Frankenstein-näytelmässä samanniminen tiedemies on saanut päähänsä tehdä ihmisen tieteellisesti. Tällä tiedemiehellä on tosin morsian, joka kärsimättömästi odottaa naimisiinmenoa ja tavanomaisemman ihmisenteon aloittamista, mutta näin helppo keino ei kelpaa Frankensteinille.

Frankenstein on jo vuosia kehitellyt luomustaan, joka näytelmän alussa saa hengen ja lähtee kävelemään. Mielenkiintoista olikin seurata kuinka tämä aikuisen kokoinen vauva oppii puhumaan ja elämään meidän yhteiskunnassamme. Hän vaikuttaa hyvin nopeaoppiselta, vuoden sisällä on opiskellut perusoppimäärät monissa aineissa.

Ihmisen, edes tieteellisesti tehdyn, ei ole hyvä olla yksinään. Niinpä tämä olio antaa tekijälleen määräyksen tehdä hänelle kumppani, nainen. Aivan kuin oltaisiin luomiskertomuksessa. Kaiken kaikkiaan näytelmässä filosofoidaan melkoisesti ja tällä tavalla sivutaan erilaisia oppeja.

Olion ihmissuhdetaidot eivät ole parasta luokkaa, empatiaa hänelle ei ole tainnut tulla nimeksikään, joten hänen jälkensä hieman pelottavat. Tämä tuo katsojan mieleen viime aikojen tapahtumat ja pakottaa ajattelemaan, millainen on kouluampujien ja muiden väkivaltaisesti käyttäytyneiden tausta. Löytyykö sieltä enemmän tieteellisesti mietittyä teoriaa kuin yksilöä huomioivaa rakkautta.

Frankenstein sopinee katsojille, jotka haluavat pohtia syntyjä syviä. Mutta onko Kansallisen iso näyttämö sille kuitenkin liian iso paikka? Olisiko se sopinut paljon paremmin pienempään tilaan, jossa pohdiskelu olisi tullut lähemmäksi katsojaa eikä näyttämöä olisi tarvinnut täyttää millään ylimääräisellä? Tosin isolla näyttämöllä iso vauva mahtuu vaeltamaan maailmassa, mutta pienellä pohdiskelut kuuluvat paremmmin.

Ritva Sorvali