Nina Petelius-Lehto on vakuuttava Oscar

Eric-Emmanuel Schmitt, Oscar ja mamma Roosa. Ohjaus Kaija Viinikainen. Roolissa Nina Petelius-Lehto. Esitys Kouvolan Teatterin pienellä näyttämöllä 28.1.2011.

Nina Petelius-Lehto loistaa Oscarin roolissa Kouvolan Teatterin uudessa näytelmässä. Hän esittää 10-vuotiasta poikaa ja kaikkia muitakin näytelmässä mainittuja henkilöitä ja on koko ajan yksin näyttämöllä. Hän puhuu suoraan kosketusetäisyydellä istuvalle yleisölle. Kaikki sujuu luontevasti.

Kyseessä on sairaan lapsen monologi. Lapsi on kuitenkin aikuisen tuntuinen, ainakin hän ajattelee yllättävän aikuismaisesti. Oscar puhuu tilanteestaan Jumalalle. Sairaalatäti mamma Roosa on hänet tähän yllyttänyt.  Alkupuolella teksti on monivivahteisempi, lopussa se päätyy enemmän filosofointiin. Monologiksi esitys on aika pitkä, kaksituntinen. Ilman taitavaa esittäjää se saattaisi myös tuntua pitkältä.   

Oscar on syöpäpotilas. Hoidot eivät ole tehonneet, nyt odotellaan vain taudin viimeisiä käänteitä. Näytelmässä pohditaan oikeastaan koko ajan sitä, miten sairaaseen pitäisi suhtautua? Voiko sairaan jättää oman onnensa nojaan sillä verukkeella, että ei tiedä mitä sanoisi? Saako oma kuolemanpelko estää sairaan luokse menemisen? Uskallammeko puhua kuolemasta? 

Koko ajan ollaan sairaalassa, lastenosastolla. Oscar keskustelee muiden lapsipotilaiden kanssa, ihastuu yhteen tyttöön, pelaa korttia joidenkin kanssa ja maksaa joillekin vanhempien tulon ilmoittamisesta. Tätä lasten välistä viestintää esityksessä olisi voinut olla enemmänkin. Etenkin kun Nina Petelius-Lehto osasi niin hyvin imitoida myös lasten puhetapaa.

Lavastus koostui köysistä ja verkoista. Tämä ratkaisu tuntui erittäin oivaltavalta. Jokainen tarrautuu aina johonkin. Oli tilanne mikä tahansa, toivoa ei halua kokonaan menettää ja köydet sekä verkot ovat erinomaisia pelastautumisen symboleja. Niillä voi myös yrittää kalastaa myötätuntoa, läsnäoloa, läheisyyttä.

Oscar ja mamma Roosa kertoo läheisyyden kaipuusta, kuoleman kohtaamisesta ja myös välttämättömään kasvamisesta. Kun katsomon penkit oli laitettu vastakkain, joutui yleisökin ennen esitystä kohtaamaan toisensa, katselemaan toisiaan lähietäisyydeltä.

Uskon että esitys panee ajattelemaan, ehkä toimimaankin.

Ritva Sorvali