Naisvangit kärsimässä rangaistustaan

Sonja Saarikoski, Naisvangit. Siltala 2023.

Naisvangit on tutkimus siitä, millaista on naisvankien elämä nyky-Suomessa. Kirjan tekijä Sonja Saarikoski on haastatellut parikymmentä naisvankia ja kirjannut kirjaan heidän vastauksiaan, oikeuden pöytäkirjoja, kirjeitä sekä muuta naisista kirjotettua materiaalia. Jonkin verran mukana on myös diagnooseja eri sairauksista tai muita lääkärinlausuntoja.

Kirja kertoo millaisista oloista naiset ovat lähtöisin, mistä heidät on tuomittu ja miten he ovat vankilassa pärjänneet. Useimmilla on lastenkotitausta tai muu sijoitustausta. He ovat ajautuneet huumeiden pariin jo nuorena ja joutuneet sekä raiskatuiksi tai muuten hyväksikäytetyiksi jo nuorena. Niinpä he ovat kokeneet, että rikollinen alamaailma on heidän kotinsa enemmän kuin muu maailma.

Liikuttavinta kirjassa olivat ne tapaukset, kun nainen saa lapsen vankilassa, ja häneltä otetaan tuo lapsi huostaan ja sijoitetaan muualle. Kuvausten mukaan äidin ja lapsen elämä, imetys ja muu yhdessäolo, oli alkanut hyvin, mutta sitten tuleekin yllättäen päätös, että lapsi pitää ottaa äidiltä pois. Tämä on monelle nuorelle äidille niin kova juttu, että hän lankeaa taas huumeisiin ja muihin päihteisiin, jolloin saadaan todiste, että noinhan siinä kävi.

Lapsen riisto äidiltä on hyvä esimerkki siitä, miten vankilajärjestelmä keksii vangeille lisärangaistuksia heidän varsinaisen tuomionsa päälle. Tästä ilmiöstä on kirjassa muitakin esimerkkejä, ja monesti näyttää pätevän se, että jos vanki vaikuttaa tyytyväiseltä ja jopa onnelliselta, pitää keksiä jotain hänen päänsä menoksi, sillä tämähän on rangaistuslaitos, jossa pitää kärsiä rangaistusta eikä nauttia elämästään.

Rangaistuksen kärsiminen on erityisesti naisvankien osa. Jos nainen on vaikka tappanut miehensä, hänen vangin asemansa on tehtävä mahdollisimman vaikeaksi, jotta hän jatkuvasti tuntee luissaan, mitä tuli tehtyä. Naiset katuvat rikoksiaan eivätkä niitä vähättele. Tämä kirja tuntuu sanovan, että vankilan henkilökunnalla on mahdollisuus tehdä vain se, mitä tuomio määrää tai lisätä sen päälle oma tuomionsa ja vaikeuttaa vangin asemaa.

Jälkisanoissa Sonja Saarikoski kertoo kirjanteostaan, mistä se alkoi ja mitä hän prosessin aikana oppi. Tuo Jälkisanat on hyvä yhteenveto työn kulusta ja kaikesta sen vaatimasta ajasta. Saarikoski oli valinnut sen tavan, että hän haastattelee vuorotellen eri vankeja ja palaa samoihin vankeihin vuorotellen aina uudestaan ja uudestaan. Tällä tavalla kirja on ikään kuin romaani. Jos kustakin vangista olisi kirjoitettu yhtenäinen elämäntarina, ja nuo tarinat olisivat olleet peräkkäin, tuolloin kirja olisi ollut kertomussikermä.

Ritva Sorvali