Tämä ei ole synti eikä häpeä
Tommi Kinnunen, Ei kertonut katuvansa. Dramatisointi, ohjaus ja lavastus Mikko Roiha. Pukusuunnittelu Taina Sivonen. Seitsemän teatterin yhteisesityksen ensi-ilta Kouvolan Teatterissa 15.9.2023.
Ei kertonut katuvansa kuvaa viiden suomalaisen naisen paluuta Norjasta keväällä 1945. Naiset olivat menneet Norjaan saksalaisten sotilaiden mukana eivätkä mahtuneet saksalaisten laivoihin, kun nämä lähtivät kohti Saksaa. Naiset jäivät Norjaan, eikä Norjakaan heitä halunnut. Heille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin palata Suomeen, kävellen Suomi-äidin käsivartta pitkin Rovaniemelle ja sen jälkeen kuka mihinkin. Kävelymatkaa pelkästään Rovaniemelle lienee kertynyt vähintään 400 kilometriä.
Ihailin esityksen rytmitystä ja naisten keskinäistä tilanteiden tunnustelua. Naiset olivat koko ajan uuden asian äärellä. Jo Norjassa he katselivat ikkunasta, mitä ulkona tapahtuu, ketä ammutaan, kuka menee minnekin. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä heille itselleen tulee tapahtumaan. Niinpä he olivat kuin tulisilla hiilillä, kuuntelivat ääniä, katselivat toisiaan, yrittivät hahmottaa, mitä tuleman pitää.
Tämän kaiken ohjaaja oli saanut hyvin esille. Uuden tilanteen edessä naiset olivat kauan hiljaa, vaihtoivat katseita, yrittivät ymmärtää mitä pitäisi tehdä. Vähitellen jollakulla alkoi raksuttaa, että jos tehtäisiin näin tai sanottaisiin näin. Yhteiset hiljaiset hetket olivatkin esityksen parasta antia, niissä yleisö sai elää tilannetta yhdessä näyttelijöiden kanssa. Myös yleisö oli jatkuvasti uuden tilanteen edessä.
Naiset myös puhuivat, mutta valitettavasti osa repliikeistä meni harakoille, kun niitä ei kuullut. Ja vaikka ne olisi huudettu, repliikki saattoi hukkua huutoon, siitä ei saanut selvää. Kuulemista saattoi haitata sekin, että suurimman osan aikaa esityksessä oli muuta ääntä, oli joen pärskinää, luonnon ääniä, laulua. Saksalaisia lauluja kuului tämän tästä, ne ilmeisesti tulvivat naisten muistoista, he olivat eläneet vuositolkulla ikään kuin saksalaisessa todellisuudessa.
Lavastus palveli hyvin esitystä. Kouvolan Teatterin näyttämöllä oli alussa suuri tyhjä valkoinen taulu, johon myöhemmin heijastettiin muun muassa Lapin maisemia kuten poltetun Rovaniemen kuvia. Näyttämöllä oli matkalaukkuja ja sittemmin isoja puisia arkkuja, jotka markkeerasivat auton istuimia, saunan lauteita, penkkejä, taloja seiniä, milloin mitäkin. Näyttämöä halkoi myös eräänlainen tie, jota naiset kulkivat. Kulkemiseen oli kehitetty askelluslaji, jossa käveltiin ikään kuin paikallaan.
Puvut kuvastivat aikaa, vaalea kokoalushame kaikilla, muuten puvut, mitä oli sattunut käteen jäämään. Paksut takit piti olla, kun käveltiin kylmässä Lapin keväässä. Kaljua markkeeraava päänmuotoinen vaalea päähine ja huivi sen päällä, että ei näyttäisi niin pahalta. Kalju oli merkki huoruudesta.
Pelkäsin alussa, että kuinka tällaisesta vaelluksesta saa näytelmän. Mutta hyvin oli saatu. Esitykseen oli poimittu naisten reitin kohtaamiset, huoriksi nimittelyt ja myös ystävällinen talonisäntä, joka tarjosi naisille jopa saunan. Yleisö tutustui naisiin matkan aikana, mutta olisi tietysti tutustunut vielä paremmin, jos olisi kuullut, mitä nämä kertoivat itsestään. Kotona oli ollut jotain, mikä oli työntänyt naiset töihin saksalaisten sairaaloihin ja konttoreihin.
Ei kertonut katuvansa kertoo naisista sodan uhreina. Suomalaiset olivat jatkosodan aikana kimpassa saksalaisten kanssa, mutta vain naiset pantiin jälkeenpäin häpeämään yhteistyötään saksalaisten kanssa. Ei miesten tuolloin tarvinnut sitä hävetä. Joku esityksen naisista sanookin, että ei tämä ole synti eikä häpeä. Hän ei suostunut ottamaan noita asioita tunnolleen, ellei miehiltä vaadita samaa.
Esitys on valitettavan ajankohtainen. Suomeen on paennut melkoinen joukko naisia ja lapsia Ukrainan sodasta. Osa yrittää pärjätä siellä, vältellä pommituksia. Mitä kenellekin tapahtuu sodan jälkeen, sen vasta aika näyttää.
Ritva Sorvali