Tähän puhelimeen ei juuri nyt saada yhteyttä
Katariina Hakaniemi, Oli myös onnellisia kuukausia. Perustuu tositapahtumiin. Docendo 2023.
Miltä tuntuu äidistä, kun poikaan ei saa yhteyttä eikä tätä kuulu kotiin? Miltä tuntuu, kun tilanne jatkuu päiväkausia ja kun samalla tietää, että poika on sotkeutunut huumeisiin, ja haluaisi tietää, onko tämä enää edes elossa? Miltä tuntuu valvoa öitä epätoivoisena pahinta peläten.
Tästä kertoo Katariina Hakaniemen uusin kirja Oli myös onnellisia kuukausia. Todellakin, välillä kaikki näytti menevän hyvin, äiti sai yhteyden Joseen, he pystyivät puhumaan yhdessä, jopa nauramaan yhdessä. Silloin Jose oli niin ihana. Ilmeisesti nämä hetket kannattelivat äitiä silloin, kun kaikki taas kerran meni pieleen.
Kirja kertoo Josen tarinaa äidin näkökulmasta. Alkupuolella kuvataan sitäkin, miten ylivilkkaalla Josella todettiin adhd ja miten Jose ei saanut koulussa kavereita. Päin vastoin, häntä kiusattiin. Ehkä tämä tilanne ajoi Josen viimeistään yläasteella niin sanottujen pahojen poikien pariin. Tältä joukolta hän sai tupakkaa, viinaa ja huumeita.
Äiti yrittää auttaa poikaansa, äiti siivoaa tämän kotia, ostaa tälle ruokaa, maksaa laskuja, soittaa puheluita. Äiti syöksyy hätiin, tapahtui mitä tahansa. Äiti käy samalla koko ajan töissä ja yrittää hoitaa myös muuta perhettä. Jossain vaiheessa äidillä todetaan syöpä, ja hän käy läpi kaikki siihen kuuluvat hoidot. Vähitellen äiti väsyy.
Katariina Hakaniemi kuvaa hienosti äidin hätää ja väsymistä. Kun joutuu valvomaan öitä ja samalla hoitamaan kaikki asiat, jossain vaiheessa tulee seinä vastaan myös auttajalla. Entä äidin epätoivo, kun hän lopulta ymmärtää, että hänen jatkuva auttamisensa on voinut vain pahentaa Josen tilannetta. Josen ei ole tarvinnut itse ottaa vastuuta elämästään.
Mutta mitä äiti voi jos näkee, että poika on viillellyt itseään, kun kuulee, että poika on yrittänyt itsemurhaa. Miten napanuoran saa katkaistua niin, että ei syytä loppuikäänsä itseään, jos pojalle tapahtuu jotain peruuttamatonta. Jose oli päihderiippuvainen, äiti läheisriippuvainen. Molemmat yrittivät parantaa vaivaansa, äiti molempien vaivoja.
Välillä näyttää hyvältä, ja sitten tulee taas repsahdus. Kun näin tapahtuu kymmeniä kertoja, kun poika yhä uudelleen pettää auttajansa, kuka jaksaa enää. Äiti, äiti jaksaa, äiti jaksaa tehdä edes jotain. Kun viranomaiset useamman kerran tyrkkäävät pojan kadulle huonokuntoisena, ihmettelin yhteiskunnan turvaverkkojen ohuutta.
Tässä kirjassa kirosanat ovat paikallaan. Kun äiti sanoo perkele, myös lukija sanoo sen hänen rinnallaan. Juuri noin, juuri tuolta nyt tuntuu. Kirjan kieli sopii aiheeseen ja avaa äidin tuntemukset lukijalle.
Oletan että kaikki äidit ovat olleet huolissaan lapsistaan: kun se ei tule kotiin eikä siihen saa yhteyttä. Nämä tilanteet tulivat elävästi mieleeni, kun luin tätä kirjaa. Mutta huolella on aste-eroja. Kirjan äidin Anun huolessa kyse oli koko ajan elämästä ja kuolemasta. Poika liikkui vaarallisilla vesillä.
Onneksi äidillä oli ystäviä, onneksi äiti löysi ymmärrystä myös terapeuteilta, psykologeilta ja muilta viranomaisilta, onneksi äiti pystyi puhumaan. Tämä oli mielestäni yksi kirjan opetus. Vaikka tilanteet pelottavat, hävettävät ja nolottavat, niistä on puhuttava. Kun puhuu, saa tukea ja ymmärrystä ja samalla vastuunkantajien joukko ikään kuin laajenee.
Ritva Sorvali