Johtajan virkaa hakiessaan joutuu nielemään monenlaista

Jordi Calceran, Pudotuspeli. Ohjaus Tiina Luhtaniemi. Rooleissa: Satu Lemola, Tiina Winter, Panu Poutanen ja Annina Rubinstein. Ensi-ilta Kouvolan Teatterissa 28.1.2023.

Kouvolan Teatterin Pudotuspeli kertoo työnhausta. Se kuvaa neljää johtajan viran hakijaa, jotka olivat olleet jo kolmessa haastattelussa. Nyt heidät on kutsuttu neljänteen. He odottavat samassa huoneessa aina uusia tehtäviä. Kukin vuorollaan ajetaan tehtävissä sellaiseen tilanteeseen, jossa muiden pitää päättää, annetaanko tälle potkut, lomautetaanko vai mitä tehdään.

Kuvattuja tilanteita katsellessa tuli mieleen, että jos työnhaku on mennyt tuollaiseksi, on suuri etuoikeus olla eläkkeellä. Hakijat joutuivat alistumaan työnantajan määräämiin mielivaltaisiin kysymyksiin ja elämänsä selvittelyihin, eikä heillä ollut valitusoikeutta. Heidän ainoa mahdollisuutensa oli marssia ulos ja lopettaa haku siihen.

Roolihenkilöt yrittivät sekä repliikeissään että todennäköisesti vielä enemmän ajatuksissaan koko ajan arvailla, mihin näillä tehtävillä pyritään. Mikä on homman nimi? Tarkkaillaanko meitä koko ajan, mitä meiltä odotetaan? Tämä tilan ja ympäristön jatkuva tunnustelu ja ikään kuin seinille huutaminen toivat esitykseen lisäväriä.

Ainoastaan Annina Rubinstein esitti naista, muut kolme hakijaa olivat miehiä. Satu Lemola ja Tiina Winter esittivät miehiä. He esittivät näitä lähinnä leveillä eleillä ja asennoilla sekä voimakkailla äänillä ja pitkillä askelilla. He näyttivät miten mies ottaa tilaa, kun nainen istuu enemmän supussa. Panu Poutanen esitti rehvakkaan ja itsetyytyväisen oloista miestä.

Koska kyseessä on puhenäytelmä, katsoja joutuu keskittymään nimenomaan puheeseen. Etenkin esityksen alkupuolella oli pitkähköjä puhejaksoja, väliajan jälkeen tilanteet vaihtelivat enemmän, vaikka samassa tilassa oltiinkin. Eli esitys ei ole mitenkään helppo vaan se vaatii katsojalta tiukkaa osallistumista.

Näyttämökuva oli koko ajan sama, eräänlainen olohuone tai odotushuone. Yksi luukku paukahti muutaman kerran auki, sieltä tuli tehtäviä. Alussa taustaseinällä liikkui  tanssivia hahmoja, myöhemmin siellä vaelsi valopilviä, kukkia, milloin mitäkin. Ennen väliaikaa alkoi valoshow ja musiikkishow. Näyttämö kylpi valoissa ja näyttelijät tanssivat railakkaan musiikin tahdissa.

Esityksen loppupuolella leikiteltiin valoilla, välillä oli hyvinkin hämärää, näyttelijöistä näkyi vain varjoja. Tämä loi tiettyä jännitystä tilanteeseen. Jännitys oli tavoitteena koko ajan, sillä kilpailtiin samasta virasta. Vai mistä oikein kilpailtiin. Se selviää, kun käy katsomassa esityksen.

Ritva Sorvali