Onnellisuuden tavoittelua kaikin mahdollisin keinoin
Pintaremontti. Miika Nousiaisen romaanin pohjalta dramatisoinut Minna Leino, ohjaus Johanna Sorjonen, lavastus Sanna Halme, valot Esa Kurri, äänet Kari Mitikka. Rooleissa: Johanna Heimonen, Markus Waara,, Tommi Kekarainen, Panu Poutanen, Kirsi Asikainen, Juha-Sakari Hippi, Satu Taalikainen ja Tiina Winter. Ensi-ilta Kouvolan Teatterissa 22.10.2022.
Pintaremontista jää selkeimmin mieleen sen lavastus. Koko näyttämö on koko ajan auki ja samassa kuosissa. Keskinäyttämö on pääosin tyhjä, reunoilla on puurimoista tehtyjä vaaleita seinämuodostelmia, joiden lähistöllä ja takana majailee jokin tarinan perhe, tai tila palvelee jotain muuta paikkaa. Takanäyttämöllä on korotettu ja vaaleanpunaiseksi väritetty tila, jossa tarinan bloggaaja Sini (Tiina Winter) esittelee sitä ihanaa ja kadehdittavaa elämää, jota hän blogeissaan mainostaa. Lavastus toimii mainiosti.
Tiina Winterin esittämä Sini upeine pukuineen loistaa esityksen valopilkkuna. Sinin tyylitelty liikkuminen, näyttävät sivuprofiilit, hemaisevat hymyt ja hunajainen ääni vetävät katsojan suorastaan etukenoon. Muutamissa kohtauksissa koko muu näyttelijäjoukkokin yltyy liikkumaan Sinin ohjaamaan tapaan, jolloin tämän vaikutus vielä kertaantuu. Koko esitys alkaakin Sinin kohtauksella, jossa tämä hehkuttaa onnellista ja kaikin puolin täydellistä elämäänsä.
Kun tämän jälkeen ruvetaan seuraamaan näytelmän henkilöiden elämää, onnellisuus rapisee. Keskiössä on kolme noin nelikymppistä kaverusta, Sami, Markus ja Pesonen. Sami (Markus Waara) kokee häpeää isänsä hautajaisissa, kun hän raasu on siellä yksin, vaikka hänen ikäisensä pitäisi olla jo perheellinen. Sukulaisetkin tästä huomauttelevat. Markus (Tommi Kekäläinen) puolestaan rehkii kolmen tytön yksinhuoltajana, sillä lasten äiti on masennuksen takia hoidossa. Pesonen (Panu Poutanen) hoitaa eronneita sairaita vanhempiaan, juoksee näiden kotien väliä ja kuuntelee palkaksi isänsä kiukunpurkauksia.
Johanna Nenonen esittää räväkästi Samin siskoa Hennaa, joka on jo 12 vuotta yrittänyt saada lasta. Hennan mies (Juha-Sakari Hippi) on aluksi ollut juonessa mukana, mutta alkaa jo kyllästyä koko touhuun. Henna on kuunnellut aktiivisesti Sinin onnellisuusblogia eikä meinaa pysyä nahoissaan, kun oma elämä on kaikkea muuta. Satu Taalikaisella on useampia rooleja lähinnä Samin tyttöystävinä. Vierailija Kirsi Asikainen esittää leskeksi jäävää Samin ja Hennan äitiä Seijaa, joka mummoushaaveillaan ärsyttää lapsiaan, mutta löytää näytelmän lopulla itselleen jotain aivan muuta. Seijasta oli tehty turhankin lannistettu nainen, joka nyt leskenä yrittää saada elämästä kiinni.
Pintaremontissa on valtavasti tärkeitä aiheita, vanhuutta, sairautta, lapsettomuutta ja toisaalta sekä lasten että vanhusten hoitovastuuseen väsymistä, yksinäisyyttä sekä elämän esittämistä hienompana kuin mitä se on, johon erityisesti Sami syyllistyy. Tarve esittää, että kaikki menee hyvin, vaikka ei menisikään, tulee tietenkin netin ylionnellisilta bloggareilta. Kun näytelmän henkilöt tavoittelevat onneaan, syntyy lähinnä vain koomisia tilanteita. Huumori ja vakavat sävyt kulkevat tasapainossa.
Esityksen alkupuoli sujui juohevasti. Ainakin kirjan lukeneena koin pysyväni juonessa mukana ja ymmärsin pienistäkin vihjeistä missä mennään. Esityksen lopulla dramaturgia tarrautui liian uskollisesti kuljettamaan mukana kaikkia mahdollisia kirjan aiheita. Tämä alkoi puuduttaa, tämän takia esitys väliaikoineen kestikin lähemmäs kolme tuntia. Loppupuoli olisi tarvinnut tiukempaa karsintaa ja mahdollisesti myös aikaisempaa lopetusta.
Aivan kaikkea en kuullut ja etenkin sanojen ja lauseidenkin loput häipyivät usein jonnekin. Ehkä tämän kuuluvuusongelman takia Tiina Winterin Sini selkeäpuheisena elämänsä hehkuttajana ja toisaalta Johanna Heinonen elämänsä pettymystä kovaäänisesti kuuluttavana Hennana nousivat minulle tämän esityksen tähdiksi.
Ritva Sorvali