Romaani Yleisradion voimanaisesta

Heidi Köngäs, Siivet kantapäissä. Otava 2021.

Siivet kantapäissä kuvaa ohjaaja, dramaturgi, kääntäjä ja näyttelijä Marja Rankkalan elämää tämän jäämistöstä löytyneen kirjallisen aineiston pohjalta. Marja Rankkala eli vuosina 1918-2002 ja teki suuren osan työurastaan Yleisradiossa.

Marja Rankkala oli kasvanut Konnunsuon vankilassa, jossa hänen isänsä oli töissä. Rankkala näki lapsena ja nuorena vankeja vankilan pelloilla ja pihoilla, mutta ei varsinaisesti saanut nähdä näitä. Elettiin Konnun malliin. ”- Vankeja ei puhutella, heitä ei pidä edes vilkaista, isä hoki, kun olin pieni.” Vangit olivat ”läpinäkyviä, olemattomia ihmisiä, meidän ulkopuolisiamme”.

Yksi kirjan vaikuttavimmista luvuista on talvisodan kuvaus. Marja Rankkala tulee tuolloin Konnunsuolle ja liittyy ensin muonituslottiin ja myöhemmin ilmavalvontalottiin. Konnunsuo on niin lähellä sotaa, että sodan jyly kuuluu lähes koko ajan, ja Konnun alueita pommitetaan, vaikka rakennuksia on suojattu kaadetuilla kuusilla. Heidi Köngäs kuvaa lähes ympärivuokautista valvontaa, unenpuutetta, nälkää, pelkoa. Ja uutisia kaatuneista.

Rankkala opiskeli kieliä Helsingin yliopistossa. Kun hän talvisodan jälkeen syksyllä 1940 meni taas luennoille, moni paikka oli tyhjä. Moni oli kaatunut. Tuolloin Rankkala hankkiutuu Eino Salmelaisen teatterikurssille, ja teatterista tuleekin hänelle tärkeä. Erityisesti Elinan surma -näytelmän Kirstin rooli näyttää jääneen suorastaan kiinni Marja Rankkalaan.

Mutta ne miehet. Siivet kantapäissä on romaani Marja Rankkalan lähes jatkuvasta käännöstyöstä, sovitustyöstä, ohjauksista ja näytelmärooleista, mutta se on kuvaus myös hänen miessuhteistaan, jotka löytyvät töiden kautta. Tunnetuin näistä lienee Yleisradion tuolloinen johtaja Olavi Paavolainen, joka on romaanissa Janus. Tämän kanssa Rankkala melkein asuikin jossain vaiheessa. Viimeisin oli pentu eli Josef, Oulusta kotoisin ollut Helsingin Sanomien tunnettu teatteriarvostelija, joka oli 24 vuotta Rankkalaa nuorempi.

Heidi Köngäs kuvaa Rankkalan miessuhteita läheltä. Luemme kuinka tämä laittaa ruokaa, valitsee viinejä ja odottaa. Kun mies saapuu, syödään yhdessä, puhutaan työasioista, juodaan viinejä ja nautitaan kaikin puolin yhdessäolosta. Useimmiten edetään miesten ehdoilla, tavataan, milloin näille sopii. Miehet ottavat yhteyttä sitten kun ottavat. Tämä tilanne syö Rankkalan itsetuntoa ja ylpeyttä.

Jossain vaiheessa Marja Rankkala olisi halunnut lapsen, mutta ei saanut siihen tukea tuolloiselta mieheltään. Niinpä lapsi jäi haaveeksi. Kun ehkäisyvälineet yleistyivät 1960-luvulla, ne poistivat lapsiasian kokonaan näköpiiristä.

Olen miettinyt, mitä tarkoittavat romaanin kursivoidut jaksot, joissa joku puhuu Jelindalle. Tämä joku kertoo, että Jelindalla on haava, että Jelindan täytyy antautua täydellisesti, ”hänellä ei saanut olla aloiteoikeutta, oli vain kohteen turvaton nautinto”. Onko tämä kursivoitujen jaksojen puhuja romaanin Janus, joka vuosikymmeniä pyöri Marja Rankkalan mielessä? Vai kuka se on?

Siivet kantapäissä on kuvaus naisesta, joka elää elämäänsä niin paljon oman makunsa mukaan kuin se hänen aikanaan suinkin oli mahdollista. Marja Rankkala teki valtavasti kulttuurityötä kääntämällä, sovittamalla ja ohjaamalla aikansa näytelmiä Yleisradiolle. Niitä suomalaiset kuuntelivat muun muassa maanantaikuunnelmina. Rankkala teki sellaista työtä, jota ei usein mainita eikä nosteta esille, joten nuo työt on helppo unohtaa.

Niinpä Heidi Köngäs tekee todellisen kulttuurityön, kun hän nostaa Marja Rankkalan unhonsuosta ja antaa arvon tämän tekemälle työlle. Samalla kirja on suomalaisen naisen vapautumisen historiaa. Rankkala elää yksin Helsingissä, tekee omia valintojaan, käy välillä Konnussa tapaamassa vanhempiaan, vanhenee ja jää lopulta aivan yksin.

Kirjan lopussa Heidi Köngäs kuvaa vanhaa ja yksinäistä Marja Rankkalaa lajittelemassa jäämistöään, jonka perusteella tämä kirja on tehty.

Ritva Sorvali