Heikki Ritavuori kuoli valheiden ja vihapuheen uhrina

Lasse Lehtinen, Murhattu ministeri. Heikki Ritavuoren elämä ja kuolema. Otava 2021.

Lasse Lehtinen on tehnyt poliittisen kulttuuriteon tutkiessaan ministeri Heikki Ritavuoren (1880-1922) murhaan johtaneita vaiheita. Hän käy läpi muun muassa sitä, että Suomessa omistava luokka ja köyhä kansa olivat jo vuosisatoja eläneet toisistaan melko kaukana. Näiden välissä oli elellyt ilmeisen pieni keskiluokka, johon kuului virkamiehiä, kauppiaita, käsityöläisiä.

Kun itsenäistymisestä alettiin puhua tosissaan vuonna 1917, jakolinja oli tuolloinkin selvä. Teollisuusjohtajat olisivat halunneet jatkaa Venäjän yhteydessä, sillä laaja Venäjän maa tarjosi hyvät markkinat. Teollisuustyöntekijät ajoivat kahdeksan tunnin työaikaa, ja torpparit olisivat halunneet lunastaa maansa, mutta tällä suunnalla kannatettiin myös itsenäistymistä.

Vuoden 1918 sota jakoi Suomen totaalisesti kahtia. Kansalaissodan jälkipyykkiä pestiin oikeastaan talvisotaan asti ja jossain määrin edelleenkin. Ministeri Heikki Ritavuori yritti luoda poliittiselle kentälle maltillista keskustaa jo 1920-luvun alussa. Ritavuori kuului itse maltilliseen oikeistoon. Hän olisi halunnut rakentaa yhtenäistä Suomea ja yritti samalla hoitaa kansalaissodan haavoja muun muassa kannattamalla punavankien armahtamista ripeämmässä tahdissa.

Lehtisen kirjan mukaan äärilaidat sekä oikealla että vasemmalla kalistelivat aseitaan koko sotien välisen ajan. Äärioikeistolla oli hallitsevan luokan siunaus tai ainakin hiljainen hyväksyntä toiminnalleen, äärivasemmisto eli kommunistit sen sijaan toimivat ainakin osan aikaa maanalla ja myös ulkomailta käsin.

Näyttää siltä, että ministeri Heikki Ritavuori oli vuosikymmeniä edellä ajastaan. Hänellä oli muutama uskottu hengenheimolainen, yksi näistä oli presidentti Kaarlo Juho Ståhlberg, ja toinen oli myöhemmin ulkoministerinäkin kunnostautunut Rudolf Holsti. Myös Väinö Tanner kuului tähän ryhmään. Nämä ymmärsivät, että vasemmisto pitää saada mukaan yhteiskuntaan. He ymmärsivät myös sen, että sodassa oli kaksi osapuolta, ei vain toista osapuolta voi rangaista kaikesta kärsimyksestä.

Tämä ryhmä ymmärsi myös sen, että Neuvosto-Venäjän kanssa on tultava toimeen ja yritti hillitä rajan yli tapahtuvaa Itä-Karjalan valtaamista. Sisäministeri Heikki Ritavuorelle kuuluivat raja-asiat, joten hän joutui heimosoturien tulilinjalle, kun hän yritti hillitä näiden laitonta toimintaa.

Heikki Ritavuoren ampui Knud Ernst Robert Tandefelt, mutta hänet murhasi ajan oikeistolehdistö ja muu tiedonvälitys, joka pursui valheita ja vihapuhetta Ritavuorta kohtaan. Kun Ritavuoren murhaa tutkittiin, tutkittiin myös se, mitä kaikkea uhrista oli kirjoitettu ennen murhaa ja miten paljon tästä kirjoittelusta oli valhetta. Kävi ilmi, että lehtien julkaisemat ”tiedot” olivat perättömiä. Lehtiä ei kuitenkaan tuomittu.

Ei myöskään tutkittu eikä tuomittu niitä henkilöitä, jotka olivat noita tietoja välittäneet. Eikä tutkittu eikä tuomittu Tandefeltin toteuttaman murhan suunnittelijoita ja murhaan yllyttäjiä. Aluksi Tandefelt väitti toimineensa yksin, mutta alkoi myöhemmin paljastella yhteistyökumppaneitaan, mutta nämä välttivät edelleen tuomion vetoamalla Tandefeltin mielentilaan. Eli Ritavuoren murhan varsinaiset syylliset jäivät tuomitsematta.

Kirjan loppuun Lasse Lehtinen on ottanut osan Viron Lontoon suurlähettilään puolison Aino Kallaksen kirjeestä, jossa tämä sanoo muun muassa: ”Olen surrut kansani takia, joka itse edesvastuuttomasti hävittää oikeamielisimmät, rehellisimmät miehensä.”

Toinen ote surunvalitteluista olkoon Hulda Peltosen Orimattilasta lähettämän runoelman yksi säkeistö:

Jos sota soi, ja siinä kaatuu urho,

sen voimme järjellämme sulattaa.

Vaan rauhan työs’ kun voimakas on kunto,

ja siksi kaatuu – se on katalaa.

Pidän Lasse Lehtisen teosta Ministerin murha tärkeänä Suomen historian silmienavaajana, mutta myös erittäin ajankohtaisena puheenvuorona nykyisen vihapuheen hillitsemiseksi.

Ritva Sorvali