Karjankuljettajatytöt Suomen sotahistorian riepoteltavina
Rosa Liksom, Väylä. Like 2021.
Rosa Liksomin Väylä alkaa syksystä 1944 ja päättyy syksyyn 1945. Tuona aikana lappilaiset joutuivat evakkoon, pois Lapin sodan alta. Miehet olivat tietenkin sodassa, vanhukset ja pienet lapset kuskattiin jollain kyydillä Ruotsin puolelle, mutta keskenkasvuiset tytöt tai nuoret naiset kulkivat tuon evakkomatkan lehmien perässä kävellen. Liksom kuvaa tätä kävelijäjoukkoa.
Matka alkoi syyskuussa ja kesti matkan pituuden mukaan jopa viikkoja. Kävelijät lehmineen joutuivat yöpymään milloin missäkin jopa taivasalla. Päivällä oli vielä kohtalaisen lämmintä, mutta yöllä saattoi olla jo pakkasta. Lehmät söivät tien varrelta mitä löysivät, muun muassa sieniä. Lehmien kuljettajia varten oli siellä täällä matkan varrella lottien järjestämiä kenttäkeittiöitä, joista he saivat hernerokkaa tai muuta lämmintä.
Lehmät ja heidän kuljettajansa olivat yhtä porukkaa. Jopa lehmien nimet kuten Ilona, Liina, Sisko, Kielo, Soma, Pirkko ja Kerttu eivät juuri eronneet heidän kuljettajiensa nimistä kuten Katri ja Martta. Niinpä lehmät ja heidän kuljettajansa seurailevat toistensa mielialoja, jaksamista, nälkää ja hiertymiä. He myös lohduttavat toisiaan puolin ja toisin.
Menomatkan varrella näkyy vielä saksalaisia siellä täällä. Yksi kolonna ohjastaa venäläisvankien joukkoa johonkin suuntaan, muuten saksalaiset näyttävät olevan vielä voimansa tunnossa ja häätävän muita kulkijoita tieltään. Kuninkaan sotilaat joutuvat taistelemaan saksalaisten kanssa siitä kuka evakointia johtaa. Ruotsin puolelta evakot katselevat, miten Tornionjoen eli Väylän itäranta palaa. Paluumatkalla seuraavana keväänä joukkio ohittaa palaneiden talojen kiveyksiä, pommikuoppia ja yrittää vältellä miinoja.
Kun joukkio lopulta siltojen ja lauttojenkin kautta pääsee Ruotsin puolella, taivaltaminen jatkuu sielläkin. Herää kysymys, että mihin mentäisiin. Ei Ruotsikaan ollut kovin hyvin valmistautunut siihen, että Lapin kanssa yllättäen tulisi sinne asumaan. Erilaisia kokoamisleirejä oli siellä täällä. Yhdellä leirillä tulijat tutkittiin niin tarkkaan, että heidän piti alastomina kävellä sotilaiden reunustamaa kunniakujaa täisaunaan.
Kun lehmät on lopulta saatu erään tyhjän navetan sisälle, lähtee päähenkilö etsimään äitiään, joka viimeisillään raskaana oli päässyt evakkomatkan jossain kyydissä. Liksom kuvaa tytön äidinetsintämatkaa pitkästi ja tarkkaan samoin kuin sittemmin äidin kanssa asumista yhteisparakissa. Äiti valittaa kaikkea valittamasta päästyään, mikä ärsyttää tyttöä. Äiti valitti jo kotona, joten miksi ei täälläkin vieraissa oloissa.
Väylä on kirjoitettu kokonaan alueen murteella. H-kirjainta työnnetään moneen väliin, kläppi on lapsi, ihmiset porisee, loora on mikä on, muutamat taivutukset ovat omanlaisiaan, mutta kieltä ymmärtää. Tavallaan murre on osa tätä tarinaa, nämä ihmiset puhuvat tällä tavalla. Esimerkiksi Mirja-lehmän poikimisen kuvaus tulee lähelle, kun se on kuvattu murteella. Ikään kuin eläimetkin ymmärtäisivät juuri tätä kieltä.
Liksom oli ottanut kirjaansa Pohjois-Suomen ylipäällikön Kuulutuksen, joka oli annettu 4.10.1944. Kuulutuksessa ylipäällikkö käskee ampumisen uhalla tottelemaan kaikessa saksalaisia. Jatkosota oli kuitenkin päättynyt jo 3.9.1944 ja Lappia ruvettiin heti puhdistamaan saksalaisista. Lapin sota sodittiin 15.9.44-17.4.45. Joten kuinka Pohjois-Suomen ylipäällikkö on voinut toimia vastoin Suomen valtion tuolloista linjausta, ja mitä siitä on hänelle seurannut? Tässä olisi mielenkiintoinen tutkimuksen aihe.
Aika paljon Väylässä on päähenkilön eli nuoren tytön ajatuksia elämänmenosta, avaruudesta, luonnon äänistä, jopa puiden porinasta. Karjankuljettajat ovat paljolti luonnon armoilla, ja onneksi heillä on kyky toimia ikään kuin yhteistyössä luonnon kanssa.
Lapin sota ja Lapin sota-aika on noussut viime vuosina monen romaanin aiheeksi. Monia aiheita lienee vielä tarkemmin käsittelemättä, kuten esimerkiksi saksalaisten monivuotinen elämä Lapissa keskitysleireineen ja muine vallanpitoineen.
Ritva Sorvali