Afrosuomalaisen naisen tarina 1900-luvun vaihteesta
Vappu Kangas, Rosa Clay. S&S 2020.
Vappu Kannas on tutkinut 1800-luvun lopulla Afrikasta Suomeen tuodun Rosa Clayn (1875-1959) elämäntarinaa ja tehnyt siitä romaanin. Rosa tuli Suomeen lähetyssaarnaajien kasvattilapsena, kävi täällä koulua, kävi Sortavalan seminaarin ja toimi kansakoulunopettajana eri puolilla Suomea. Vuonna 1904 hän muutti loppuelämäkseen Amerikkaan. Romaani käsittelee Rosan elämää Suomessa.
Kirjan lopussa on kolmisivuinen lähdeluettelo, johon on koottu lehtiartikkeleja eri vuosikymmeniltä, koulujen historiakirjoja, oppikirjoja ja muutama Rosasta aiemmin kirjoitettu kirja. Siellä on mainittu myös ainakin yksi yksityiskirje, otteita päiväkirjasta ja yksi radio-ohjelmakin. Näistä kaikista lähteistä ja omaa mielikuvitustaan käyttäen Vappu Kunnas on kirjoittanut romaanin Rosa Clayn Suomen ajasta.
Suurin osa romaania on kerrottu minä-muodossa, Rosa kokee, ajattelee ja puhuu omana itsenään. Välillä kerronta kuitenkin siirtyy hän-muotoon, joskus näkökulma saattaa olla jonkun muunkin, ja osa kirjasta on suorastaan runomuodossa.
Lähetyssaarnaajien Suomen kodissa on turvallista mutta samalla kurinalaista ja rakkaudetonta. Rosa kokee olevansa yksinäinen ja yrittää olla mahdollisimman näkymätön. Se on vaikeaa, sillä tuon ajan Suomessa hän oli joka paikassa ainoa tummaihoinen. Parhaiten hän näyttää sopeutuvan Sortavalan seminaariin, jossa hän opiskelee 1890-luvun lopulla. Siellä muut nuoret näyttävät hyväksyvän hänet joukkoonsa. Tosin Rosan arkuutta ja alistettua asemaa kuvannee erään opettajan repliikki: ”Miksi aina katsot alaspäin Rosa?”
Rosa paljastuu seminaarissa lahjakkaaksi laulajaksi, hän kuuluu useaan kuoroon, laulaa soolo-osuuksia ja jopa johtaa kuoroja. Koko ajan hän näyttää kuitenkin pelkäävän, että hänet on valittu noihin rooleihin etnisen taustansa takia eikä lauluäänensä takia. Suomalaisten tarve tuijottaa erinäköistä ihmistä on juurtunut syvälle Rosan mieleen, hän pelkää, että häntä näytellään kuoroissakin hänen ulkonäkönsä takia.
Kaikkein onnettomin Rosa näyttäisi olleen Mustinlahden koululla 1899. Tuon koulun, tuon kylän ja tuon ajan ilmapiirin kuvaukseksi nostan erään isännän repliikin: ”Tällaisen saatanan mustan neekeriakanko ne meille lähettivät opettajaksi. Johan tuollaista pirua kakaratkin pelekee.” Etenkin isommat oppilaat ovat ilmeisesti omaksuneet vanhempiensa asenteen ja antavat Rosan kuulla kunniansa.
Tampereen koulussa on aivan toisenlainen ilmapiiri, siellä Rosa viihtyy ilmeisesti useamman vuoden. Siellä hän tutustuu toiseen opettajaan, koulun vahtimestariin ja elää muutenkin tavallisempaa nuoren naisen elämää. Tosin miessuhteet ovat arka paikka. Opettajien pitää esiintyä erityisen siveellisinä, eikä monikaan suomalainen mies ilmeisesti tuona aikana voinut edes ajatella sitoutumista tummaihoiseen naiseen.
Romaanin Rosa kuitenkin kävelee koulun vahtimestarin Kaarlen kanssa, ja kirjailijan päähän pälkähtää, että ovatko he ”kenties kokeilleet uutta villitystä, pyöräilyä”. Rosa kuitenkin kokee, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä paksumpaa yksinäisyys on. Ja Rosa pohdiskelee, että johtaako jo miehen käteen tarttuminen naimisiin menoon, lapsiin ja töistä poisjoutumiseen.
Rosan Amerikan vuosista kerrotaan vain, että hän laulaa sielläkin, näyttelee teattereissa, menee naimisiin, saa kaksi lasta, eroaa ja kasvattaa lapsensa yksinhuoltajana lähinnä ompelemalla ja kuolee yksinäisenä vanhainkodissa.
Rosan tarina on erinomainen esimerkkitarina alistetun ja ylenkatsotun naisen elämästä Suomessa yli 100 vuotta sitten. Pahinta ylenkatse näytti tämän kirjan mukaan olleen suomalaisella maaseudulla, siellä Rosalla ei opettajuudestaan huolimatta ollut ihmisarvoa. Olen samaa mieltä kirjailijan viimeisten lauseiden kanssa siitä, että Rosan tapaisten ihmisten tarina ei saa hävitä suomalaisesta historiankirjoituksesta.
Ritva Sorvali