Kouvolan verinen vuosi 1918

Mirja Turunen, Veripellot. 2005 Atena Kustannus Oy.

Luin uudelleen Mirja Turusen Veripellot. Kirjan alaotsikko on Sisällissodan surmatyöt Pohjois-Kymenlaaksossa 1918. Niinpä kirja keskittyy ensin punaisten Kouvolassa tekemiin 125 surmatyöhön ja sodan jälkeen alkaneeseen valkoiseen terroriin, jolloin Kouvolassa syntyi vähintäänkin saman verran uhreja. 

Mirja Turunen käy henkilö henkilöltä läpi ensin punaisen kenttäoikeuden toimijat ja heidän uhrinsa. Sekä punaisten tuomarit että uhrit olivat Kouvolassa pääosin muualta tulleita tai tuotuja. Kun osat toukokuun alussa 1918 vaihtuivat, uhrit olivat taaskin pääosin muualta tulleita kuten esimerkiksi Venäjälle pyrkiviä pakolaisia. 

Veripellot on erittäin tärkeä osa Kouvolan historiaa. En tiedä onko se koulujen opetusohjelmassa, mutta ikään kuin pitäisi olla. Kirja kertoo siitä, miten tavalliset ihmiset poikkeusoloissa ajautuvat tekemään äärimmäisiä tekoja, ja miten näiden tekojen peittely ja vaikeneminen hiertävät edelleen ihmisten välejä, vaikka teoista on kulunut jo yli 100 vuotta.

Mirja Turunen kuvaa ansiokkaasti sitä, miten punaiset yrittivät saada uudistuksia läpi vuonna 1917, ja miten heidän joukossaan ääriainekset pääsivät valtaan. Sen jälkeen maltillistenkin piti yrittää roikkua sodassa mukana. Myös valkoisten puolella ääriainekset johtivat sotaa ja etenkin sodanjälkeisiä puhdistuksia eikä maltillisempia ääniä haluttu kuunnella. 

Mielenkiintoista on sekin, että kun Suomi oli yli sata vuotta kuulunut Venäjään, oli koko ajan yritetty pitää kiinni Ruotsin laista ja vaatia Venäjääkin noudattamaan sitä Suomen asioissa. Kun sisällissota syttyi, Ruotsin laki unohdettiin ja otettiin käyttöön Venäjän laki. Esimerkiksi Mannerheimin Ammutaan paikalla -julistus antautuneiden punavankien kohtelusta oli enemmän Venäjän lain kuin Ruotsin lain mukainen.

Mirja Turunen toteaa useaan kertaan, että sisällissodassa teloitettuja on ilmeisesti huomattavasti enemmän kuin sotasurmat-luetteloissa kerrotaan, sillä valkoisilla oli Mannerheimin Ammutaan paikalla -julistuksen mukaan oikeutus ampua antautuneita punaisia heti paikalla. Näin ilmeisesti myös tapahtui. Kun uhrit jäivät taistelukentille, heidät myöhemmin luetteloitiin kaatuneiksi.

On hienoa että Kouvolan sisällissodasta on oma kirja. Ja on hienoa, että Mirja Turunen ryhtyi tekemään tätä tutkimusta tarpeeksi ajoissa, niin että hän on voinut haastatella 25 sisällissodan aikalaista. Muuten tutkimus perustuu lukuisten eri arkistojen lähteisiin, yksityiskokoelmiin, kerättyihin muistelmiin, sanomalehtiin, kirjallisuuteen.

Lähteitä on sodan jälkeen tietoisesti hävitetty, joten paljon ihmiskohtaloita jää olettamusten varaan. Mutta yhdistelemällä eri lähteistä saatavia tiedonmurusia, Mirja Turunen on pystynyt hahmottamaan runsaasti sekä vuoden 1918 tapahtumia että ihmisten tuntemuksia.

Esimerkiksi se, että puolin ja toisin oltiin luottavaisia, aiheutti monelle hengenmenetyksen. Ei uskottu, että oman maan kansalaiset voivat tehdä toisilleen sellaista, mitä sitten tapahtui. Kouvolan punaisten tekemissä teloituksissa ei todennäköisesti kuitenkaan ollut mukana henkilökohtaisia kaunoja, sillä teloitettavat tuotiin muualta ja lisäksi uhreilla oli jo Kouvolaan tullessaan oman paikkakunnan antama tuomio niskassaan.

Valkoisten antamat tuomiot olivat paitsi Mannerheimin Ammutaan paikalla -käskyn valtuuttamia myös kostoa siitä, että punaiset olivat ylipäätään ruvenneet sotimaan. Ja kun tärkeimpiä punaisten päälliköitä ei saatu tuomiolle, tavalliset rivimiehet ja -naiset, keittäjät, konttoristit ja työväenyhdistysten jäsenet saivat maksaa sodasta joko hengellään tai pitkällä vankileirituomiolla.

Mirja Turunen analysoi Kouvolassa annettuja teloitustuomioita myös niiden sotilaallisten syiden osalta. Hänen mukaansa punaisten antamat tuomiot voitiin perustella sotilaallisilla syillä, ne kohdistuivat yleensä aktiivisiin suojeluskuntalaisiin, joiden tiedettiin toimivan valkoisen armeijan hyväksi. Valkoisten tuomiot olivat enemmän kostoa sodasta ja siitä, että varsinaisia sotarikollisia, johtajia, ei saatu tuomiolle. 

Kun summittaisten alkuampumisten jälkeen kenttäoikeudet alkoivat kokoontua, punaisten tekemiset punnittiin paikkakunnan merkkihenkilöiden voimin. Parempiosaiset tuomitsivat huonompiosaisia jopa kuolemaan. Kenttäoikeudet kokoontuivat toukokuussa 1918, myöhemmin tuomiot annettiin muualla. Merkittävää on se, että punaisten puolen teloittajat ovat saaneet tuomionsa, mutta valkoisia teloittajia ei ole mikään instanssi tuominnut.  

Jonkin verran kirjan loppupuolella puhutaan siitä, miten vaikeaa yhteisen elämän aloittaminen oli sodan jälkeen. Kouvolassakin oli melkoisesti leskiä ja orpoja, elintarvikkeista oli pulaa, ”punaisten penikoita” ei haluttu höösätä. Ja kun esimerkiksi opettajat olivat istuneet kenttäoikeuksissa, miten he kouluissa pystyivät olemaan tasapuolisia eri perheiden lasten keskellä.

Kirkko oli linnoittautunut vahvasti valkoiselle puolelle, punaisten uhreja ei haluttu kirkkomaahan eikä heille oikeastaan voinut pitää hautajaisia. Heitä ei julkisesti saanut edes surra. Sukulaiset kävivät yöaikaan punaisten hautapaikoilla muistelemassa heitä.

Miten tämän kaiken yli on päästy vai onko päästy vieläkään? Tätä kaikkea Mirja Turunen ansiokkaasti pohtii. Pitäisi vielä tehdä kirja sisällissodan jälkipyykistä. 

Ritva Sorvali