Venäjän kansa vaeltaa kärsimyksestä kärsimykseen
Svetlana Aleksijevits, Neuvostoihmisen loppu. Tammi 2018.
Svetlana Aleksijevits sai Nobel-palkinnon kirjastaan Tsenobylistä nousee rukous. Tässä kirjassa hän oli haastellut ydinvoimalaonnettomuuden kokeneita tsernobyläisiä ja koonnut näistä haasteluista vaikuttavan yhteenvedon tuosta tapahtumasta.
Neuvostoihmisen loppu on tehty samalla tavalla, haastattelemalla neuvostoliittolaisia ja/tai venäläisiä ihmisiä. Kirjailija on haastatellut nuoria ja vanhoja, maalaisia ja kaupunkilaisia, koulutettuja ja kouluttamattomia, eri kansallisuuksia, paperittomia, köyhiä, sairaita ja terveitä. Ainoa ryhmä, jolta ei tainnut olla haastattelua, olivat Venäjän nykyrikkaat, oligarkit.
Neuvostoihmisen loppu keskittyy vuosiin 1991-2012, mutta etenkin vanhempien haasteltavien muistoissa kulkee mukana Stalinin aika kokonaisuudessaan ja erityisesti sotien aika. Sotien ajasta tämä kirja paljastaa sen, että moni Stalinin silmissä maineensa menettänyt saattoi saada sen sodassa takaisin ja että sodassa oli lupa mennä vain eteenpäin. Perääntyminen katsottiin epäisänmaalliseksi teoksi, josta oli ankarimmat mahdolliset rangaistukset.
Jollain tavalla tämä kirja muistuttaa Dostojevskin romaania Muistelmia kuolleesta talosta, joka kertoo Sahalinin vankilasta. Neuvostoihmisille vankila tai vankileiri oli tuttu paikka. Ellei sinne ollut itse päätynyt, jokainen tunsi jonkun, joka oli siellä tai oli ainakin ollut. Stalinin aikainen urkintajärjestelmä syötti sinne porukkaa, jälkeenpäin moni on asiakirjoista nähnyt, kuka hänet oli ”ilmiantanut”. Yleensä joku hyvin läheltä.
Gorbatsov, perestroika ja Jeltsin herättivät toivoa venäläisissä. Jonkin aikaa tuntui siltä, että nyt tämä lähtee, nyt elämä rupeaa sujumaan, tulee vapaus ja demokratia. Mutta tätä uskoa riitti vain muutamaksi vuodeksi. Neuvostoliitto hajosi ja jäljelle jäänyt Venäjän valtio jaettiin nopeimmille ja röyhkeimmille, niille jotka osasivat ja uskalsivat ottaa osansa ja toistenkin osat. Niinpä kommunismi alkaa taas saada jalansijaa, sillä kommunismin aikana köyhälläkin oli sentään leipäpala suussa.
Makkara on iso sana Venäjällä. Toinen yhtä iso on votka. Näillä pääsee jo pitkälle. Neuvostoliiton aikana lukeminen nousi arvoon arvaamattomaan, kaikki lukivat ja kaikkialla. Nyt uuden Venäjän aikana kirjat ovat menettäneet arvonsa. Ihmiset haluavat kuitenkin tietää, mitä heidän sukulaisilleen on milloinkin tapahtunut. Niinpä tehdään matkoja vankileirien paikoille, haastatellaan sikäläisiä ihmisiä.
Uhreja on helpompi muistaa, heistä voi puhua. Mutta kuka haluaa puhua pyöveleistä, toteuttajista, kiduttajista, ilmiantajista, kuka haluaa löytää sukulaisistaan näitä. Venäjä on täynnä vaikenemista, kirjoittaa Svetlana Aleksejevits. Jos joku humalapäissään rupeaa jotain puhumaan, selvittyään hän säikähtää, mitä tuli sanottua ja vaikenee loppuiäkseen. Ketään pyöveleistä ei ole tuomittu, he päättävät päivänsä kunnioitettuina eläkeläisinä.
Jotkut muistelevat sota-aikaa ja leirillä oloaikaa. Sodassa oli selkeämpää. ”Jos ampuu saksalaista, hän huutaa saksaksi. Mutta leirillä, nämä huusivat venäjäksi, olivat ikään kuin omia.” Jos piti säästää ammuksia, täytettiin proomu ja ajettiin merelle. Se oli palvelusta, se oli isänmaallinen teko. Meitä kiinnostaa Stalin ja Hitler, mutta entä heidän miljoonat kopionsa, heidän vähäisemmätkin kopionsa, hekin tekivät hirveitä tekoja.
Jotkut kertovat kuinka Venäjä eli keittiökeskusteluista. Kuinka radio pantiin kovemmalle, jos haluttiin puhua asiaa. Koskaan ei voinut tietää, milloin kuulija on kuulolla. Eräs kertoja kertoo, kuinka häneltä ja tyttäreltä vietiin asuntoa alta uhkailemalla, kiristämällä. Ihmisille jaettiin vouchereita, joilla olisi voinut ostaa osakkeita. Mutta eivät he osanneet, monen voucherit makaavat edelleen kirjahyllyssä.
Venäjältä lähtevät aivot, mutta sinne tulee käsiä, siirtotyöläisiä. Paperittomien siirtotyöläisten asema muistuttaa vastaavaa Euroopassa. Näitä ihmisiä ei suojaa mikään laki, heille voi tehdä mitä vaan, heillä voi teettää mitä vain ja ilman palkkaa. Tavalliset venäläiset torjuvat heidät. Yhtenä syynä on se, että he tulevat yleensä Venäjästä itsenäistyneistä maista, ja venäläiset ajattelevat, että mitäs itsenäistyivät, pärjätkööt nyt omillaan.
Neuvostoihmisen loppu on vaikuttava sikermä neuvostoliittolaisia tarinoita. Se on eräänlainen nykyajan Sota ja rauha, yhteenveto venäläisyydestä. Se kertoo tavallisten ihmisten kärsimyksistä, pienen ihmisen jauhautumisesta olemattomiin valtakoneiston rattaissa. Pienet inhimillisyyden rippeet saattavat tulla esiin kaikkein hurjimmissa tilanteissa, joku saattaa jakaa viimeisen leipäpalasensa. Joku saattaa pelastaa pakkasesta kotiinsa puolialastoman pakenijan.
Svetlana Aleksijevits ei kaunistele eikä hymistele. Hänen kirjansa kertoo, että tällaisia me ihmiset olemme. Oma suu on aina lähinnä, oma henki on kallein. On taitolaji säilyttää henkensä ja itsekunnioituksensa totalitarismissa. Tästä vaikeudesta tämä kirja kertoo.
Ritva Sorvali