Kun uskonto jakaa perheen kahtia

Kun uskonto jakaa perheen kahtia

Pauliina Rauhala, Synninkantajat. Gummerus 2018. Finlandiaehdokas.

 

Synninkantajat kertoo pohjanmaalaisesta 1970-luvun kylästä, jossa kyläläiset ovat jakaantuneet uskovaisiin ja ei-uskovaisiin. Uskovaisten pitää noudattaa tiukkaa linjaa eikä muiden kanssa saa olla tekemisissä. Niinpä jopa perheiden sisälle voi tulla rajalinjoja, jos kaikki eivät pysy täysin ruodussa.

 

Harhateille joutuneita yritetään ohjastaa takaisin oikeaan oppiin hoitokokouksissa, joissa julkisesti käydään läpi asianomaisen hairahdusta. Tuo hairahdus saattaa olla kirkkokuorossa laulaminen, eläkeläisten retkelle osallistuminen, Elannon toimintaan osallistuminen tai hairahtuneiden sääliminen. Romaaniin on otettu mukaan kaksi hoitokokouksista tehtyä pöytäkirjaa.

 

Rauhala kuvaa asioita Aaron-nimisen koulupojan, Aliisa-mummin, Taisto-papan ja Auroora-tädin näkökulmasta. Sekä Aliisa että Auroora ovat mustallalistalla. Aaron-poika joutuukin melkoiseen sisäiseen ristiriitaan, kun hän ei saisi olla missään tekemisissä mumminsa tai tätinsä kanssa. Äärimmilleen viety opin selitys aiheuttaa varmaan ahdistusta koko yhteisössä.

 

Vaikka Synninkantajat on kirjoitettu melko viitteellisesti, sitä olisi ollut kohtuullisen helppo lukea, ellei yhtenä näkökulmahenkilönä olisi ollut vielä Matkakertomus-sarjaa. Tässä tarinasarjassa joku henkilö matkustaa milloin mihinkin ja näyttäisi kuitenkin kuuluvan kuvattuun yhteisöön, ainakin hän tuntee yhteisön jäseniä. Hän kirjoittaa jotain, joten hän voisi olla myös kirjailijan kuva, mutta miksi, mihin tätä tarvitaan? 

 

Sekä kirjan alussa että lopussa on tavallaan selitystä teoksen synnylle, mutta matkakertomusta ei selitetä, vaikka juuri se olisi selitystä kaivannut. Selitysosissa kerrotaan lähinnä siitä, miten vaikea näistä asioista on kirjoittaa, miten useimmat haastatellut vaikenevat, miten paljon ahdistusta asia edelleen aiheuttaa. Mutta juuri tämän takia kirjailija kokee, että siitä pitää kirjoittaa. 

 

Varmaan tästä pitää edelleen kirjoittaa, mutta voisiko sen vielä tehdä selkeämmin ilman turhan koukeroista rakenneratkaisua.  

 

Ritva Sorvali