Huokoinen kuva sokeudesta ja homoudesta

Tommi Kinnnen, Lopotti. WSOY 2016.

Lopotti kertoo eteenpäin Tommi Kinnusen aiemman kirjan Neljäntienristeyksen henkilöiden elämää. Keskushenkilöitä ovat Johanneksen ja Kaarinan poika Tuomas ja Johanneksen sokea sisar Helena. Kuvatussa Löytökorven perheessä isona asiana väreilee homous ja kaikki osallistuvat jollain tavalla myös sokean Helena-tädin elämän seuraamiseen.

Kinnunen vaihtelee paitsi näkökulmaa myös aikaa. Kirjassa viivyskellään vielä 1940-luvussa ja liikutaan oikeastaan kaikilla vuosikymmenillä sen jälkeen. Useimmiten asioita katsellaan kaikkitietävän kertojan silmin, mutta ainakin Helenan tarinaa kerrotaan myös minä-muodossa. Tämä näkökulmien sekä ajan vaihtelu vaatii lukijalta melkoista tarkkaavaisuutta, jotta pysyy edes jotenkuten mukana.

Miksi kirja on tehty näin huokoiseksi, eli eri ajassa ja paikassa hyppäyksittäin eteneväksi? Vaativatko pääaiheet eli Tuomaksen ja Helenan elämän seuraaminen tällaista käsittelytapaa? Löytökorven suvussa on puhuttu ja oltu hiljaa. Esimerkiksi Johanneksen isän Oton homoudesta ei puhuttu, mutta monella on puolikkaita salaa seinän takaa kuultuja lauseita ja muuta irtotietoa Oton kohtalosta ja etenkin Oton kuolemasta.

Helenan sokeus on aiheuttanut ja aiheuttaa syyllisyyttä siellä täällä; pitäisi käydä katsomassa, pistäisi pitää yhteyttä. Kinnunen kuvaa paljon Helenan elämää, jossa tunto, kuulo, haju, maku ja ikään kuin eräänlainen vahva yleisaisti yrittävät korvata näön. Tunnustelemalla ja kuulostelemalla Helena pystyykin suunnistamaan etenkin tutussa ympäristössä.

Lopotti kuvaa henkilöitä, jotka yrittävät yrittämästä päästyään pärjätä ja olla mahdollisimman tavallisia. Helena yrittää peittää sokeuttaan ja näyttää niin normaalilta kuin suinkin, ja Tuomas yrittää peittää suuntautumistaan. Niinpä tuntuukin kohtuuttomalta etenkin Tuomaksen osalta se, miten hänen ja Oskun perheen perustamisen romaanin lopulla käy.

Lieneekö Tommi Kinnunen kirjoittamassa jo kolmatta osaa Löytökorven suvun tarinaan, aineksia siellä vielä olisi. Esimerkiksi miniän ja anopin vuosikymmenien tunteikas yhteiselo ansaitsisi oman tarinansa.

Ritva Sorvali