Tutkimus avaa Suomen väkivaltaisen äärioikeistolaisuuden

Oula Silventoinen, Marko Tikka ja Aapo Rosenius, Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet. WSOY 2016.

Suomalaiset fasistit on erinomainen kuvaus Suomessa 1900-luvun alkupuolella mellastaneista fasistisista ryhmittymistä. Näitä oli kirjan mukaan etenkin 1930-luvulla suorastaan kymmenittäin. Kyse ei ollut mistään pienestä ilmiöstä vaan oikeasti demokraattista yhteiskuntaa uhanneesta vaarasta.

Vaara oli olemassa senkin takia, että monet näihin järjestöihin kuuluneista henkilöistä kuuluivat yhteiskuntamme yläluokkaan. He toimivat yliopistoissa, kirkoissa, armeijassa ja tehtaiden johdossa. Kyse oli koulutetuista ja hyvissä asemissa olleista suomalaisista. He ottivat mallia Mussolinin ja Hitlerin opeista ja yrittivät vääntää Suomea samaan suuntaan.

Suomalaiset fasistit -kirjan mukaan tämä joukko hallitsi jo valkoista armeijaa kansalaissodassa ja oli antanut eräänlaisen puhdistuskäskyn valkoisille joukoille. Niinpä antautuneet punaiset sai surutta ampua. Tämä puhdistaminen tehtiin valkoisen armeijan johdolla, harkitusti ja järjestelmällisesti. Sen takana oli organisaatio. Ehtona oli kuitenkin, että näistä ampumisista ei sitten huudeltaisi. Ampujat muodostivat keskenään eräänlaisen vaikenijoiden kerhon, ”suomalaisen cosa nostran”.

Väkivalta nousi taas vahvemmin esiin 1930-luvulla Lapuan liikkeen muilutuksissa, pahoinpitelyissä ja tappamisissa. Ja ilmeisesti taas oli vallalla sama sopimus, väkivallantekijät suojelivat toinen toisiaan, juuri kukaan ei jäänyt kiinni eikä joutunut tuomiolle. Kun lisäksi suojeluskunnat mielsivät itsensä sotien välillä eräänlaiseksi järjestysvallaksi, vasemmiston kannattajat olivat tuon ajan Suomessa tavallaan lainsuojattomia.

Kirja nostaa esiin valtavan määrän yhteiskuntamme niin sanottuja merkkihenkilöitä, jotka sotkivat itsensä fasismiin. He olivat niin merkittäviä henkilöitä, että kun fasistijärjestöt sotien jälkeen lakkautettiin, he jatkoivat viroissaan ja toimissaan muun muassa kirkoissa ja yliopistoissa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Säilyneistä hyvistä asemistaan käsin he pystyivät vaikuttamaan siihen, että näitä asioita ei yli 70 vuoteen ruvettu tutkimaan. Kuten ei vuoden 1918 tapahtumiakaan.

Kun fasistiseen toimintaan osallistuneet jossain yhteydessä käsittelevät sotien välisen ajan tapahtumia he puhuvat peitenimillä. Esimerkiksi Lapuan liikettä Arne Somersalo kuvasi ”uskonnollis-kultturelliseksi liikkeeksi”. Tätä vähättelevää linjaa jatkaa nykyinen puolustusministerimme Jussi Niinistö Lapuan liikettä kuvaavassa kirjassaan: Kyyditystoiminta oli ”talonpoikaisjärjellä perusteltua ja usein vielä juurevalla kansanhuumorilla ryyditettyä hevosenleikkiä.”

Siksi onkin tärkeää, että Suomalaiset fasistit -kirja nostaa nyt esiin fasististen liikkeiden vakavuuden ja valtavan vaikutuksen etenkin sotien välisen Suomen poliittiseen ilmapiiriin. Pidän näiden asioiden tutkimista ja kirjan julkaisua merkittävänä kulttuuritekona etenkin sen takia, että asia on taas valitettavan ajankohtainen. Koska fasismi nostaa päätään eri puolilla Eurooppaa, meidän on hyvä tiedostaa, mihin se saattaa johtaa.

Fasismi rakentaa toimintansa viholliskuvien varaan. Ne ovat tänä päivänä erilaiset kuin 1930-luvulla, mutta valitettavasti ne edelleen vetoavat pelokkaisiin ihmisiin.

Ritva Sorvali