Tavalliset naiset epätavallisessa historianvaiheessa

Tiina Lintunen, Punaisten naisten tiet. Otava 2017.

Historiantutkija Tiina Lintunen on väitöskirjassaan tutkinut Porin seudun punaisia naisia vuoden 1918 melskeissä. Kirjan takakannessa lienee tutkimuksen keskeisin kysymys: Keitä olivat sisällissotamme tuntemattomat naiset?

Lintunen tutkii, keitä Porin seudun 267 punaista naista olivat, mitä he sodan aikana tekivät, miten heille kävi, miten heidän elämänsä meni sodan jälkeen ja myöhemminkin. Ne jotka lähtivät pakoon, joutuivat vankileireille, muutama teloitettiin, muutama kuoli muuten, suurin osa joutui valtiorikosoikeuteen.

Tämän tutkimuksen mukaan sota-aikana lietsottiin toisen osapuolen eläimellisyyttä ja rikosluontoisuutta. Etenkin punaisista naisista valkoinen puoli levitti huhua, että he ovat kuin ainakin naarassudet ilman mitään moraalia tai ihmisyyttä. Kun naiskaartilaiset vielä olivat pukeutuneet housupukuun, leikanneet hiuksensa ja ottaneet aseen käteensä, viholliskuva oli huipussaan.

Lintusen kirjan mukaan Porin seudun naiset pääsivät kuitenkin kohtuullisen lievillä rangaistuksilla, etenkin jos eivät lähteneet pakomatkalle. Mielenkiintoista oli kuitenkin lukea, mitkä kaikki asiat vaikuttivat valtiorikosoikeuden tuomioihin: asema kaartissa, järjestäytyneisyys, suojeluskuntien lausunnot, kaartiin liittymisaika, ikä, äitiys. Erityisen merkittäviä olivat suojeluskunnan lausunnot.

Puolet tästä tutkimuksesta käsittelee naisten asemaa sodan jälkeen. Valkoinen Suomi suhtautui nurjasti punaisiin sotaleskiin ja sotaorpoihin. Valkoiset lesket ja orvot saivat valtiolta eläkettä, mutta punaiset joutuivat pärjäilemään, miten taisivat tai turvautumaan köyhäinapuun, joka sekin oli kivenalla.

Toinen haittatekijä oli kaikenlainen silmälläpito ja töihin pääsyn vaikeus. Työnantajat saattoivat ilmoittaa työpaikkailmoituksissaan, että ei punaisille. Myös punaisten kokoontumiset olivat tarkkailun alla, osin kiellettyjäkin. Lintusen mukaan punaiset naiset saivat kuitenkin tukea toisistaan, ystävistään, sukulaisistaan, naapureistaan, työkavereistaan.

Joka tapauksessa sotien välinen aika oli punaisten tarkkailun aikaa. Suojeluskunnat katsoivat olevansa virallisen Suomen edustajia ja pitivät valtaa paikkakunnillaan. Etenkin Lapuan liikkeen kulta-aikana 1930-luvun alussa, punaiset olivat taas tulilinjalla, häirinnän, kyyditysten ja pahoinpitelyjen kohteena. Ilmeisesti suojeluskuntalaiset pääsivät rötöksistään ilman tuomioita kuten sisällissodan vankien ampujatkin.

Tiina Lintunen kuvaa tarkasti tärkeää aihetta, nostaa naisten kokemukset päivänvaloon, antaa näille naisille heidän ihmisarvonsa. He olivat tavallisia suomalaisia naisia historiamme epätavallisimmassa vaiheessa.

Ritva Sorvali