Anjalankosken teatterissa liikuttava esitys

Eeva Joenpelto, Vetää kaikista ovista. Dramatisointi ja ohjaus Mari Kahri. Musiikki ja äänitehosteet Ilkka Kahri. Esitys Anjalankosken teatterissa 6.12.2018.

Olipa taas kerran suorastaan liikuttavaa istua Anjalankosken teatterissa seuraamassa esitystä, jossa taitavasti näytettiin Suomen itsenäisyyden alkuvuosien tapahtumia, punaisten vankileiriltä palaamista, nälkää, kansan kahtia jakautumista, kovuutta, nuoruuden haaveita, keski-ikäisten erilleen ajautumista.

Näytelmässä elettiin muutama kansalaissodan jälkeinen vuosi. Dramatisoija ja ohjaaja Mari Kahri oli poiminut Eeva Joenpellon romaanista henkilöitä sekä punaisten että valkoisten puolelta ja myös niitä, jotka olivat yrittäneet pysyä erillään sodasta. Viha ja katkeruus eivät suinkaan jääneet sotaan vaan niitä elettiin vahvasti myös sodan jälkeen.

Ihailin erityisesti ohjaajan napakkaa otetta, nopeita siirtymiä kohtauksesta toiseen, surusta iloon, rauhallisesta kohtauksesta räväkkään menoon. Hienoa oli myös luottamus siihen, että katsoja ymmärtää asioita pienestäkin vihjeestä ja että katsoja ymmärtää teatterin keinoja. Esimerkiksi näytelmässä juuri kuollut henkilö voi kävellä pois näyttämöltä.

Näyttelijöistä ihailin erityisesti Hännisen pariskunnan esittäjiä. Raija-Liisa Laukkanen esitti Salme Hännisen alistetun kauppiaan vaimon osan vivahteikkaasti, liikuttavasti ja pienillä eleillä. Timo Kurittu puolestaan mesosi Oskari Hännisenä kovalla äänellä, pitkillä askelilla, omistajan ottein. Pariskunnan välinen kylmyys suorastaan riipaisi.

Toinen hyvin näytelty pari oli Grönroosin äiti ja poika. Liikuttavaa oli katsella Henry Holopaisen esittämän Vieno Gröönroosin raahautumista kotiin vankileiriltä sekä henkisesti että fyysisesti puolikuolleena. Jaana Kuritun esittämä äiti sai kuukausikaupalla hoitaa poikaa kuntoon, paikkailla selän haavoja, syöttää velliä ja yrittää vaikka huutamalla ja kiroamalla saada Vienoa hereille.

Vaikka näytelmässä elettiin vain muutama vuosi, henkilöiden suhteet toisiinsa muuttuivat, kehittyivät, vaihtelivat. Nämä muutokset esitettiin pienillä vihjeillä. Liikuttavin taisi olla se kohtaus, jossa Oskari Hänninen surussaan tarttuu Salmea olkapäästä ikään kuin yhteyttä hakeakseen.

Näytelmässä oli 15 eri-ikäistä roolihenkilöä. Kaikki hoitivat hyvin osuutensa. Esitys oli kokonaisuutena yksi teatterin parhaimpia esityksiä. On todella hienoa, että Anjalankosken teatteri uskaltaa valita ohjelmistoonsa kunnon aiheita ja onnistuu vielä saamaan ohjaajakseen todellisen ammattiohjaajan.

Ritva Sorvali