Intiassa osataan kiduttaa ja tappaa

Arundhati Roy, Äärimmäisen onnen ministeriö. Otava 2017.

Arundhati Royn uusin romaani levittää lukijan eteen valtavan määrän Intiaa, Kashmiria, Pakistania ja muitakin maita tuolta maailmankolkalta.

Paitsi maantieteellisesti kirja on laaja myös yhteiskunnallisesti. Intia on kirjan mukaan edelleen kastijakoinen yhteiskunta, eikä kyse ole vain muutamasta kastista vaan kunkin kastin sisällä piilee melkoinen kirjo alakasteja. Ja kastittomat tietenkin vielä hännänhuippuna, heidän kirjonsa se vasta laaja onkin.

Myös uskonto jakaa Intiaa. Hindulaiset, muhamettilaiset, kristityt ja muut pääuskonnot kyräilevät toisiaan ja jopa tappavat toisiaan. Lisäksi myös uskontojen sisällä on melkoinen määrä alauskontoja, suuntauksia, kiihkouskovaisia ja tietysti myös maallistuneempia kuten Euroopassakin.

Poliittisesti alue on kuohunut ja kuohuu. Johtuuko kuohunta politiikasta vai uskonnoista, yhteiskunnallisista epäoikeudenmukaisuuksista vai mistä, mutta vaikuttaa siltä, että hallinto tappaa kansaa aivan surutta. Poliisi pidättää ihmisiä miten sattuu, vie heidät kidutuskammioihinsa ja lopulta ampuu. Jos ei muusta syystä niin pelotteeksi muille.

Monessa yhteydessä kirjailija sanoo, että vapain ihminen on kuollut ihminen. Elävät eivät aina meinaa uskaltaa mennä jonkun tutun ja tärkeän henkilön hautajaisiin, sillä verilöyly voi puhjeta sielläkin. Kun hallinto on saanut jonkun kriitikkonsa tapettua, se etsii tämän kavereita ja etsii niitä erityisesti hautajaisista.

Eli Äärimmäisen onnen ministeriö on nimensä vastaisesti ensisijaisesti kirja kiduttamisesta ja tappamisesta. Lisäksi se on kirja pelosta, kyräilystä, maahan katsomisesta, nöyryyttämisestä. Kun on katse maassa ja vartalo nöyrässä asennossa, säilyy varmemmin hengissä. Tulee etsimättä mieleen Suomen vuosi 1918, jolloin sama asenne saattoi pelastaa hengen.

Tässä kirjassa vilisee ihmisiä, mutta jonkinlaisena runkona ovat neljä nuorta, jotka ovat opiskelleet yhdessä 1970-luvulla. Toinen runko on seksuaalivähemmistöjen yhteisö, joka pitää majaansa hautausmaalle rakentamassaan hotellissa.

Aikaa eletään 1970-luvulta 2010-luvulle eli lähes 50 vuotta. Tarina hyppelehtii ajassa ikään kuin kirjoittajan ajatuksenvirran mukaan, joten lukijan pitää yrittää pitää mielessään melkoista tapahtuma- ja henkilövyöryä. Yksityiskohtia ei voi mitenkään muistaa, mutta kokonaisuus lieneekin tärkeintä. Mutta juuri tämä kirjava, pelottava ja värikäs kokonaisuus vyöryy lukijan tajuntaan.

Kokonaisuus pitää sisällään ne kaikkein köyhimmät ja kastittomimmat, vessanpesijät, jätetyöntekijät ja kuolleiden lehmien poiskuljettajat. Seksuaalivähemmistöt ovat väliporukkaa, eräänlaisessa kylähullun roolissa. Ja sitten on koulutettu yläluokka ja ylemmät kastit, jotka valvovat tarkkaan keitä hyväksyvät sukuunsa.

Kun kirjailija aloittaa jonkin tarinan, hän rupeaa heti kertomaan kymmenien sivujen pituisia taustoja, joten kirjan rakenne lienee lähinnä mosaiikkimainen. Jos haluaa tutustua Intiaan muutenkin kuin turistioppaiden avulla, tässä on kirja siihen tarkoitukseen.

Ritva Sorvali