Sivuhenkilöstä päähenkilöksi
Saara Turunen, Sivuhenkilö. Tammi 2018.
Saara Turunen kuvaa Sivuhenkilössään nuoren kirjailijan ensimmäistä vuotta esikoisteoksen julkaisun jälkeen. Aluksi on aivan hiljaista, näyttää siltä, että vain muutama on lukenut kirjan eivätkä hekään hakua siitä puhua. Niinpä kirjailija ei tiedä miten olisi, olisiko tyytyväinen, ihmeissään, vihainen vai mitä.
Kirjailija asuu Helsingissä isän ostamassa asunnossa. Hän pyöräilee paikasta toiseen, hoitaa välillä siskojensa lapsia, käy kirjastossa, tapaa muutamia ystäviään. Ensimmäinen isompi muutos tapahtuu, kun hän lukee kirjastaan päälehden kritiikin, jonka hän kokee murskakritiikkinä.
Sen mukaan hänen kirjansa ei ole yhteiskunnallisesti merkittävä vaan pelkästään yksittäinen omaelämäkerrallinen kasvutarina. Se häpeä, kansallinen synkkyys ja tavallisuuteen ripustautuminen, mistä kirjailija luuli kirjoittaneensa, ei näy arviossa. Niinpä kirjailija häpeää ja synkkenee entistä enemmän. Sukulaiset soittelevat ja pyytelevät lohdutuskahveille.
Kun kirja sittemmin voittaa saman lehden esikoiskirjapalkinnon, alkaa toisenlainen vyörytys, haastatteluja, paneeleita, kirjailijatapaamisia, matkustamista, yleisön edessä olemista. Tämäkin näännyttää kirjailijan. Hän kokee olevansa jonkinlainen sirkuseläin.
Saara Turunen kirjoittaa kirjailijastaan minämuodossa. Tämä on yksin asuva sinkku, joka näkee ikäistensä avioituvan, saavan lapsia ja tavallaan irtaantuvan hänen elämänpiiristään. Hän pyöräilee, lukee, pyöräilee, katselee televisiota ja miettii elämäänsä. Samalla hän miettii kirjallisuutta ja sen merkitystä, etenkin naisten kirjoittaman kirjallisuuden merkitystä.
Jo Turusen esikoiskirjassa peili oli monella tavalla tärkeä kapine, se toi kirjaan maagisen yliluonnollisen tason. Myös Sivuhenkilössä peili on itseään isommassa roolissa, se paljastaa perinteisen naisenroolin iänikuisen epävarmuuden, kelpaanko tällaisena vai pitääkö minua muuttaa. Tässä myös Turusen komiikka pääsee esille.
Toinen toistuva asia on taideprofessori, joka ilmaantuu milloin mihinkin tilaisuuteen ja jo olemassaolollaan kertoo jotain. Myös jatkuvasti irtoilevat polkupyörän ketjut kertonevat jotain itseään enemmän. Merkittävää lienee myös se, että aluksi niitä piti käydä korjauttamassa siskojen miehillä, mutta lopussa päähenkilö korjaa ne itse.
Saara Turunen kuvaa hienosti nuoren naisen taistelua monien muurien läpi varteenotettavaksi taiteilijaksi. Ymmärrystä tihkuu harvakseltaan, mutta hän kokeekin olevansa eräänlainen pioneeri. Koko ajan suunta on sivuhenkilöstä oman elämänsä päähenkilöksi, joka rupeaa kirjoittamaan niistä asioista, jotka merkitsevät hänelle eniten.
Ritva Sorvali