Muistitieto kertoo Hennalan naismurhista vuonna 1918

Marjo Liukkonen, Hennalan naismurhat 1918. Vastapaino 1918. Kirjasta arvosteluja muun muassa Etelä-Suomen Sanomissa 58.4.18 ja Helsingin Sanomissa 29.4.18.

Ihmettelen hieman sitä, kun Hennan naismurhat 1918 -kirjaa arvostellaan sen perusteella, että tutkija on käyttänyt lähteinään vankien muistelmia. Arvostelijat myöntävät, että keskeinen virallinen lähde Lahden kenttäoikeuden pöytäkirja on todennäköisesti tuhottu jo vuosikymmeniä sitten, joten eikö ole luonnollista, että tutkija käyttää sitä materiaalia, jonka saa käsiinsä.

Ainakin 1980-luvulta asti Suomessa on hyväksytty mikrohistoriallinen tutkimus, joka usein tutkii tavallisten kansalaisten elämää. Koska tavallisista ihmisistä ei yleensä ole virallisissa arkistoissa juuri mitään, on pakko keskittyä muistelmiin, päiväkirjoihin, kirjeisiin, sukulaisten ja tuttavien haastatteluihin, esineisiin, vaatteisiin ja elämänolosuhteisiin.

Nähdäkseni Marjo Liukkonen joutuu Hennalan naisvankeja tutkiessaan turvautumaan paljolti näihin samoihin lähteisiin, koska muuta on vähänlaisesti. Mielestäni Liukkonen analysoi lähteitään ja tutkimusmenetelmiään noin 60 sivun verran kirjan alussa ja toteaa, että muistitietoa on vähätelty historiantutkimuksessa aina viime vuosikymmenille asti. Nyttemmin tuokin tieto aletaan jo hyväksyä.

Liukkosta on arvosteltu siitäkin, että hän tekee yhden muistelijan muistojen perusteella päätelmiä tapahtumista. Tietenkin tieto olisi varmempi, jos useampi olisi sattunut siitä kirjoittamaan/kertomaan. Liukkonen kuitenkin toteaa, että myös yhden muistelijan tiedolla on merkitystä, jos sen luetettavuus testataan tarkkailemalla kertomuksen yksityiskohtia.

Liukkonen kertoo pyrkineensä kuljettamaan rinnakkain sekä muistitietoa että arkistotietoa ja yrittäneensä löytää muistitiedon antajia erilaisista muistelijajoukoista. Eli monessa yhteydessä hänellä onkin muistelijoina sekä vankeja, suomalaisia vartijoita, että saksalaisia. Tuolloin tieto on huomattavasti varmemmalla pohjalla.

Sadan vuoden takaisten tapahtumien tutkiminen on tässä tapauksessa ikään kuin antiikin tutkimusta. Ruukunsirpaleista pitää hahmottaa mitä näille tytöille on tapahtunut, miksi juuri he joutuivat uhriksi ja millaista heidän elämänsä oli ennen heidän kuolemaansa. Merkittävää on sekin, että koska heidät ammuttiin pääosin jo vapun kieppeissä ja viimeistään toukokuun 2018 alkupuolella, he itse eivät ole ehtineet paljonkaan kertoa elämästään Hennalan vankileirillä.

Ritva Sorvali