Kuusankosken farssista hupia talveen
Agapetus, Olenko minä tullut haaremiin? Ohjaus ja muu suunnittelu Karolina Eklund-Vuorela. Rooleissa: Jari Lukkari, Simo-Pekka Patrikainen, Teemu Virsu, Elli Vainikka, Jenna Sjögren, Minna Ollikainen, Pasi Taavitsainen ja Sari Rajulin. Ensi-ilta Kuusankosken teatterissa 16.2.2018.
Olenko minä tullut haaremiin? on farssi, jossa henkilöt joutuvat epämieluisiin tilanteisiin ja yrittävät mahdollisimman pienin vaurioin selviytyä niistä kuiville.
Näytelmässä kolme poikamiestä asuu samassa asunnossa ja palkkaa kukin toisistaan tietämättä asuntoon eri taloudenhoitajan. Tekstiä sävyttävät sotien välisen ajan moraalikoodit, joiden mukaan esimerkiksi nuorelle naiselle ei ollut sopivaa tulle löydetyksi miesten asunnosta.
Alussa näyttelijät ikään kuin esittivät liikaa ja tällä tavalla alleviivasivat tilanteitaan, mikä jäykisti esitystä. Mutta mitä pitemmälle päästiin ja etenkin väliajan jälkeen sekä esitys että näyttelijät ikään kuin löysivät rytminsä ja tyylinsä.
Parhaiten jäi mieleeni Minna Ollikainen kahdessa roolissaan. Palvelija Manta Mäkisenä hän lyllersi arvokkaasti asunnossa, piti tiukasti vihaisen roolinsa ja osoitti selkeillä eleillä ja ilmeillä, mitä ja arvosti ja mitä ei. Samanoloisesti toimi myös Pasi Taavitsainen rovastin roolissaan. Arvokkaasti, ihmetellen ja joustavasti aina uusiin tilanteisiin sopeutuen hän luotsasi roolihenkilönsä esityksen läpi.
Sari Rajulinin rooli rouva Heinosena oli lyhyt, mutta vaikuttava. Hänen vastaparinsa näytelmässä oli tavallaan se vanhin poikamies eli Salomon Harju. Tämän esittäjä Jari Lukkari joutui vääntymään ties mille mutkalle yrittäessään rovastin edessä muka isän roolissa pelastaa asuntoon joutuneiden nuorten naisten kunniaa. Loppupuolella Salomonista sukeutui kaikille yllättäen myös rouva Heinosen aviomies.
Nuorten parien esittäjät ihastuivat toisiinsa ehkä turhan nopeasti, niinpä heidän roolejaan eikä etenkään tunteitaan ei voinut enää kehittää mihinkään suuntaan vaan ihastuminen ja rakastuminen alkoivat näyttää samanlaisilta.
Mervi Suvelan puvut suuntasivat ajatukset jonnekin historian lehdille, ehkä juuri sotien väliseen aikaan, etenkin 1930-luvulle. Lavastus oli hoidettu pääasiassa ovilla, joiden taakse pyrähdettiin ja joiden takaa kuului ovikellon soittoa, puhelimen pirinää tai muuta juoneen kuuluvaa. Näyttämöllä oli vain ruokapöytä tuoleineen ja sohvaryhmä.
Kuusankosken esitys on hyvä piristysruiske talveen.
Ritva Sorvali