Ryhmäteatteri roimii nykypäättäjiä
Eduskunta, satiiri vaurauden uusjaosta. Eduskuntatyöryhmän käsikirjoitus, esitys Ryhmäteatterin Pengerkadun näyttämöllä 11.3.2011.
Ryhmäteatteri roimii olan takaa nykypäättäjiä. Esityksen ensimmäinen jakso käsittelee Osmo Soininvaaran vetämän Sata-komitean mietinnön joitain kohtia ja tuomitsee jyrkästi esiin nostamansa asiat. Kyseessä on esityksen sosiaalipoliittinen osuus, ja kriittiset kohdat koskevat ansioturvaa, perusturvaa ja vähimmäisturvaa.
Toinen puoliaika sukeltaa tuhat kertaa suurempiin lukuihin eli pörssiyhtiöiden verovapauteen. Esityksen mukaan jopa 85 prosenttia pörssissä käytävästä kaupasta on verovapaata ja Suomen hallitus on lisäämässä tuota verovapaan kaupan osuutta. Kun Sata-komitean rahanjako pyöri sadoissa miljoonissa, pyöritään pörssikaupan puolella miljardeissa. Kuka pystynee laskemaan, miten paljon valtion verotuloja menetetään pörssikaupan verovapaudella?
Eli Ryhmäteatteri on todella ajan hermolla, kun eduskuntavaalit ovat ovella ja teatterin esitys käsittelee valtion tuloja ja menoja, vaurauden uusjakoa. Esitys perustuu tosiasioihin, mietinnön sanakäänteisiin, eduskunnassa pidettyihin puheisiin, äänestystuloksiin, luentoihin ja puhelinhaastatteluihin. Kertoja kertoi aina mitä seuraavaksi nähdään ja sitten nähtiin kohtaus.
Äidin huoli pojasta sävyttää Rikosta ja rangaistusta
Rikos ja rangaistus, Dostojevski/Tuomo Aitta. Esitys Ryhmäteatterissa 10.3.2011.
Ryhmäteatterin Helsinginkadun uutuus on nykysovitus Dostojevskin romaanista Rikos ja rangaistus. Siinä opiskelijapoika Roni asua rehjostaa kalliolaisessa yksiössään roinan ja rojun keskellä. Äiti tulee tämän tästä katsomaan miten poika elelee, siivoaa tämän kämppää, tuo ruokaa ja yrittää saada kontaktia poikaan. Poika ei puhu eikä pukahda.
Korttelissa toimii useampikin hierontabisnes, tyttöjä kulkee ovissa, raha vaihtaa omistajaa. Poika näkee miten epäoikeudenmukaisuus rehottaa ja päättää puuttua asiaan. Hän toimii kuten Dostojevskin Raskolnikov. Eli vanha aihe on siirretty Helsinkiin Vaasankadulle.
Kaikkein keskeisimmäksi nousee kuitenkin äidin huoli pojasta. Varmaan ainakin vanhemman väen on helppo samaistua Sari Mällisen esittämään äitiin, joka kuikuilee ovilla ja yrittää pitää poikaa pystyssä. Mitäs teet, kun poika vain vetää lakanaa korvilleen eikä ole tietävinään äidin huolesta.
Ritva Sorvali
Gogol Ryhmiksen Päällystakin kiinnostavin kirjoittaja
Päällystakki, komedia työelämän huononemisesta. Käsikirjoitus Sami Keski-Vähälä ja Esa Leskinen. Ohjaus Esa Leskinen. Näytelmä perustuu vapaasti Nikolai Gogolin samannimiseen kertomukseen. Esitys Ryhmäteatterissa 28.2.2009.
Ryhmäteatterin Päällystakki on pääosan esittäjän Martti Suosalon näytelmä. Martti Suosalo todellakin elää esittämänsä Nikolai Gogolin luoman puhtaaksikirjoittaja Akaki Akakijevitsin elämää, pelkää tämän pelkoja, nauttii tämän lailla työstään ja palelee tämän lailla ohuessa päällystakissaan Pietarin kaduilla.
Ryhmäteatterin Päällystakissa on sisäkkäin kaksi tarinaa, Gogolin Päällystakki ja Keski-Vähälän ja Leskisen kirjoittama nykykomedia työelämän huononemisesta. Martti Suosalo edusti lähes yksinään Gogolia ja esityksen muut viisi näyttelijää esittivät kukin kymmeniä eri hahmoja Suomen työpaikoilta.
Suosalon luoma hahmo oli kuitenkin kaikkein mielenkiintoisin. Niinpä huomasin seuraavani Suosalon pienieleistä näyttelemistä ohi nykyajan johtajien ja uudistajien kaahotuksen.
Nykyajan kuvaus olikin jostain syystä esitetty pääosin yliampuvasti ja nopeatempoisesti. Mahakkaat kovaääniset johtajat vaihtuivat tiuhaan, mutta olivat toistensa kopioita.
Näytelmässä käytiin läpi Neuvostoliiton hajoaminen, 1990-luvun lama, tietotekniikan kehitys, rahoitusmarkkinat, globaali maailmantalous, uusi lama, iänikuinen kaikenmaailman kehitys ja koulutus, työttömyys ja pätkätyöläisyys. Mutta tuliko näistä asioista tässä esityksessä iltalehtitasoa syvempää tietoa, sitä voinee kukin katsoja miettiä jälkikäteen?
Paitsi lukuisissa rooleissa muut näyttelijät toimivat myös esityksen kertojina ja kertoivat esimerkiksi osan Akakin tarinasta. Erinomainen oivallus oli lopettaa esitys Akakin monologiin, jossa valot hitaasti himmenevät ja Akakin hahmo jää pimeyteen puhumaan tarinaansa.
Nykyään vanhat tekstit siirretään usein nykyaikaan. Ilmeisesti ajatellaan, että katsojat eivät osaa tehdä tätä siirtoa omassa päässään. Tämä on turha pelko. Jos kyseessä on ajaton hyvä teksti, niin kuin klassikot yleensä ovat, katsoja siirtää automaattisesti kaiken näkemänsä ja kuulemansa omaan aikaansa ja omaan elämäänsä ja ryhtyy puntaroimaan sitä omassa päässään.
Ryhmäteatteri on halunnut kirjoittaa Gogolin aiheen jatkoksi nykyajan tarinan. Eli kyseessä ei oikeasti olekaan Gogolin teksti vaan sieltä on poimittu yksi hahmo, jonka ympärille on kirjoitettu varsinainen näytelmä. Käy kuitenkin niin, että tuo poimittu klassikkohahmo varastaa koko shown.
Ritva Sorvali
Kovaa menoa Kotkassa kieltolain lopulla
Jazztyttö, käsikirjoitus ja ohjaus Ismo Sajakorpi (vier.) Musiikin sovitus ja toteutus Antti Hyvärinen (vier.), koreografia Laura Huhtamaa (vier.) Musikaali Kotkasta ja kotkalaisista vuodelta 1931. Esitys Kotkan kaupunginteatterissa 28.11.2008.
Kotkan Jazztytössä yhdistyvät taitava esitys ja hyvä tarina. Tarina on sijoitettu Kotkaan ja vuoteen 1931, jolloin kieltolaki eli viimeistä täyttä vuottaan ja Lapuan liike yritti junailla asekuljetuksia Saksasta Kotkan kautta Suomeen.
Tarina kertoo myös nuoresta miehestä Mikael Salmisesta (Tero Harjuniemi,vier.), joka on ollut kymmenisen vuotta Amerikassa ja rantautuu nyt Kotkaan. Radion kautta amerikkalainen musiikki kuten jazz on jo tullut tunnetuksi myös Suomessa.
Tapahtumapaikat ovat hotelliravintola Kotkanhovi, poliisilaitos ja poliisimestarin koti sekä sataman sivukujat. Kotkanhovissa pidetään ohjelmallisia iltamia, joissa tapaavat niin poliisit, taiteilijat, lapualaiset kuin viinan salakuljettajat. 1930-luvun laman pyörteissä taistellaan myös tämän arvokkaan hotelliravintolan omistuksesta.
Onko Kotkanhovilla todellisuusesikuvaa? Musikaalissa puhutaan kuuluisan arkkitehdin suunnittelemasta jugendtalosta, joka meinaa mennä liian halvalla vasaran alle. Ikään kuin kotkalainen yleisö olisi tiennyt missä talo oli ja mikä sen kohtalo on myöhemmin ollut. Keskeinen henkilö musikaalissa on hotellinomistaja rouva Rosita (Marja Porkka).
Kuka sinua kyykyttää, kyselee Kansallisen Tuntematon?2
Väinö Linna-Kristian Smeds, Tuntematon sotilas. Sovitus ja ohjaus Kristian Smeds. Esitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 15.2.2008. Rooleissa muun muassa: Henry Hanikka, Rokka; Antti Luusuanniemi, Lammio; Petri Manninen, Lehto, Honkajoki, Korpela; Jaakko Kytömaa, Sarastie; Timo Tuominen, Koskela.
Kansallisteatterin Tuntematon sotilas kannattaa mennä katsomaan. Koko kolme ja puolituntisen esityksen ajan huomaa seuraavansa kiinnostuneena, paikoin suorastaan jännittyneenä, mitä lavalla ja sen reunoilla tapahtuu. Tuntematon on sekä vanha tuttu että jossain määrin uusi. Niinpä ei koskaan tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Ohjaaja ja sovittaja Kristian Smeds on rohkeasti nostanut Linnan teoksesta esiin muutamia teemoja ja antanut näille teemoille aikaa. Esitys ei siis ole siis sellainen tilkkutäkki, jossa olisi kaikkia värejä vaan tietoisesti sommiteltu kudos. Esiin nostettujen asioiden äärelle pysähdytään sekä taistelemaan että miettimään, mitä tuli tehdyksi. Perkeleet ja saatanat tulevat todella sydämen pohjasta, silloin kun tilanne niitä vaatii.
Linnan teos kertoo Suomen jatkosodasta eli vuosista 1941-1944, ja tuosta ajasta kertoo myös Kansallisteatterin esitys. Mutta esitys kertoo muustakin. Välillä sotilaat intoutuvat riehumaan ”Ihanaa, leijonat, ihanaa” riehuntaa, ja videokuvassa murjotaan venäläistä autoa
nyky-Mannerheimintiellä. Itse sodassa mäiskitään pesukoneita. Sota-aika ja nykyisyys limittyvät tässä esityksessä monella tavalla toisiinsa.
Simputusta sodassa ja työpaikoilla
Simputus on Linnan Tuntemattoman sotilaan yksi tärkeä teema. Tarjoaahan armeijan hierarkia tarjoaa siihen erinomaiset mahdollisuudet. Koska Kansallisen esitykseen simputustapauksia on koottu melkoinen määrä, ymmärrän esityksen yhden viestin paljastuvankin repliikissä: kuka sinua tällä hetkellä kyykyttää?
Entä sitten kun hyvä sotilas tai hyvä työntekijä joutuu kärhämään esimiestensä kanssa? Esityksen loppupuolella esitetty Rokan ja Sarastien pitkä kohtaus voisi olla vaikka nykyajan työpaikalta, jossa taistellaan siitä, kuka määrää ketäkin? Kyseessä ei olekaan enää se, mikä on viisasta tai edes järkevää, vaan pelkästään se, kuka määrää? Eli Tuntemattoman sotilaan esitys on mitä ajankohtaisin ja puhuttelevin myös työpaikkakuvauksena.
Kuvien ampuminen pysäyttää
Lopun kuvien ampuminen on keskusteluttanut sekä ammutuiksi ”pääseviä” että muita. Mitä sillä tarkoitetaan, että teatterissa ammutaan ihmisten kuvia?
Nähdäkseni se että ammutaan nykypäättäjiä, pyrkii vastuuttamaan näitä sekä puheistaan että teoistaan. Kaikki mitä he julkisuudessa sanovat tai tekevät, edustaa Suomen valtion kantaa. Näin ollen ymmärrän kuvien ampumisen tarkoituksen olevan pysäyttää vallanpitäjät miettimään päätöstensä seurauksia laittamalla nämä symbolisesti kokemaan, miltä tuntuu olla todella kovan päätöksen kohteena.
Kansallisen Tuntematon sotilas on esitys, jota miettii myös jälkeenpäin. Miettimään joutuu ennen kaikkea siksi, että kaikki nähty ei olekaan yksioikoisen selvää. Taide tihentää elämää ja pakottaa tulkitsemaan nähtyä. Uskon että tämän Tuntemattoman nähneet muistavat näkemänsä kauan ja keksivät siihen selityksiä jopa vuosien päästä. Ehkä selitykset ja tulkinnat myös vuosien varrella muuttuvat.
Ritva Sorvali
Kun lapset uhrataan vanhempien kunnian alttarille
(TEKIJÄT)Spring Avakening. Musikaali. Käsikirjoitus Steven Sater, musiikki Duncan Sheik. Perustuu Frank Wedekindin näytelmään Kevään herääminen (Fruhlings Erwachen 1891). Suomennos Sami Parkkinen. Ohjaus Neil Hardwick. kapellimestari Lasse Hirvi, koreografia Harri Kuorelahti. Esitys Helsingin kaupunginteatterissa 28.2.2009.
Frank Wedekindin Kevään herääminen on reilut sata vuotta sitten kirjoitettu erinomainen kuvaus nuorten seksuaalisesta heräämisestä. Kun aikuiset eivät tästä asiasta mitään kertoneet, nuoret saivat hankkia tietonsa mistä parhaaksi näkivät ja niinpä osa vaelsi tietämättömyyden yössä.
Tarina kuvaa koululaisia, opettajia ja kahden nuoren perhettä. Näytelmän vanhemmille tuntuu olevan kaikkein tärkeintä perheen kunnia, joten sekä huono koulumenestys että sukupuoliset kokeilut antavat vanhemmille oikeuden hylätä lapsensa. Kaupunginteatterin musikaali perustuu tiukasti Wedekindin tekstiin.
Puheosuuksien lisäksi musikaalin nuoret laulavat yhdessä ja soolonumeroina parikymmentä laulua, jossa he kertovat tuntemuksistaan. Nuoret myös tanssivat uhmakkaasti ja kuvattu koulukohtauskin on toteutettu osittain tanssin keinoin. Kaupunginteatterin nuoret näyttelijät saattoivat irrotella sekä liikunnan, näyttelemisen että laulamisen avulla.
Näytelmähän on tavallaan nuorten kapinaa irti vanhempien ikeestä. Niinpä pojat näytelmän lopulla päätyvät toteamaan, että nuorella miehellä on elämässään kolme tietä: hän voi murtua aikuisten määräysten alle, hän voi joutua syrjään heitetyksi ja ikään kuin sivuraiteelle tai hän voi ryhtyä käyttämään yhteiskuntaa hyväkseen.
Kokonaisuutena esitys oli vaikuttava ja puhutteleva. Esitys pakottaa vanhemmat katsojat oivaltamaan, kuinka herkkiä nuoret ovat ja kuinka syvästi vanhemmat voivat haavoittaa nuoren itsetuntoa jopa hyvää tarkoittavillakin moitteillaan. Nuoruus on yhtä kipeää kaikkia aikoina, mutta onneksi nuorilla on toisensa, tukenaan kokonainen sukupolvi.
Ritva Sorvali
Lahden teatteritekniikka loistaa Oliverissa
Oliver-musikaali Lahden kaupunginteatterissa, esitys 6.11.2009. Ohjaus Maarit Pyökäri.
Lahden kaupunginteatterin suuri näyttämö on ollut kuukausia remontissa. Ilmeisesti myös näyttämötekniikka on uusittu, siltä ainakin tuntui kun katsoi Oliver-musikaalin paikkojen vaihdoksia. Näyttämötasot nousivat ja laskivat milloin mistäkin kohtaa, ja korokkeiden ja siltojen alta työntyi esiin aina uusia miljöitä.
Eli silmänruokaa oli roppakaupalla jatkuvasti vaihtuvissa lavasteissa. Lisäksi 1800-luvun säätyläiset käyskentelivät näyttämöllä tietenkin aikaan sopivissa asuissa ja köyhät omissa rääsyissään. Erityisen viehättävä paikka oli katupoikien ”koti”, jossa Ismo Kallion esittämä vanha Fagin toimi huushollerskana.
Juuri Ismo Kallio jäikin parhaiten mieleen tästä esityksestä sekä poikien ”isänä” että filosofisten puheidensa ja laulujensa ansiosta. Pojat liikkuivat liukkaasti kaduilla ja kujilla kuten heidän taskuvarkaan ammattiinsa kuuluikin, muuten esityksessä ei tansseja juuri ollutkaan. Ja nimihenkilön Oliverin esittäjä oli ikäisekseen todella vahvasti mukana koko esityksen ajan.
Ritva Sorvali
Lahdessa Edith Piafin sairaskertomus
Pam Gems, Piaf, pikkuvarpunen. Ohjaus Maarit Pyökäri. Esitys Lahden kaupunginteatterissa 13.2.2009.
Lahden Piaf-musikaali kertoi pääasiassa Edith Piafin nuoruudesta ja loppuvuosien sairauksista. Varsinainen laulajan ura jäi vähemmälle. Tuntuikin hieman ihmeelliseltä, että jos hän todella lähes koko ajan oli noin sairas, miten hän pystyi nousemaan niin kuuluisaksi.
Musikaalissa lauletaan erinomaisesti 14 laulua. Niiden lomassa on kohtauksia Edithin elämästä kulissien takana, hotellihuoneissa ja sairaaloissa. Vaikutti siltä, että lauluihin oli todella satsattu, mutta muut kohtaukset olivat ikään kuin jääneet vähemmälle harjoittelulle. Ikään kuin ne olisivat olleet eri näytelmästä.
Olisinkin toivonut, että esityksessä olisi ollut enemmän lauluja ja vähemmän puheosuuksia. Kun Edithiä Lahdessa esitti suorastaan kolme näyttelijää, Elsa Saisio, Lumikki Kouki ja Mirja Räty, olisin toivonut että he olisivat laulaneet myös yhdessä Edithin lauluja. Lopussa on yksi tällainen kohtaus, joka sitoikin esittäjät erinomaisesti yhteen.
Esimerkiksi silloin kun Edith esityksen loppupuolella hoippuu sairaana ja makailee milloin missäkin hoitohuoneessa, olisivat nuorempaa Edithiä esittäneet näyttelijät voineet laulaa jotain hänen lauluaan. Todennäköisesti laulut sekä loistohetkien lumo tuolloinkin soivat hänen päässään, oli kunto miten huono tahansa.
Vain suuren näyttämön etuosa oli rajattu näytelmän käyttöön. Sehän riitti, sillä lähes koko ajan oltiin jossain takahuoneissa. Käsiohjelmien taiteellisuudesta voisi varmaan kuitenkin tinkiä sen verran, että teatterisalien hämärissä valaistuksissa näkisi lukea, keitä näyttämöllä seikkailee.
Ritva Sorvali
Minna Canth olisi radikaali tänäkin päivänä
Kuopion kaupunginteatteri esittää parhaillaan kahta kirjailija Minna Canthin elämää kuvaavaa näytelmää, Minna-musikaalia ja näytelmää Suurin on rakkaus. Minna Canth on molemmissa näytelmissä keskeisessä roolissa.
Laura Ruohonen on kirjoittanut näytelmän ”Suurin on rakkaus”. Sen keskushenkilö on Elisabeth Järnefelt, mutta myös Minna Canth hänen ystävänään on näytelmän tärkeä henkilö. Elisabethille tärkeintä on rakkaus. Minnalle tärkeintä on tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus, se että kaikilla olisi edes katto päänsä päällä ja ruokaa syödäkseen.
Ruohosen näytelmässä Minna on radikaali, joka puhuu ja kirjoittaa yhteiskunnallisista epäkohdista. Minna ei voi sietää sitä, että herrat pidoissaan syövät kokolihaa ja viereisellä kujalla nähdään nälkää. Minna ei voi sietää että juoppo mies juo perheen viimeiset rahat ja vie leipäpalan vaimon ja lasten suusta.
Minna ei voi sietää, että jotkut päättävät toisten puolesta. Erityisesti kirkon vanhakantainen ihmiskäsitys ärsyttää Minnaa. Raamatulla lyödään jo ennestään lyötyä ja maallinen laki täydentää tihutyön. Mies on vaimon pää, sanotaan sekä sanassa että laissa. Minna haastaa poliitikot ja lehtimiehet ottamaan kantaa asioihin. Ei voi jatkuvasti pelkästään silittää, pitää uskaltaa myös sivaltaa.
Näytelmässä kiistelläänkin edelleen ajankohtaisesta asiasta: pitääkö puhua suoraan, jolloin joku saattaa loukkaantua, vai pitääkö miedontaa sanottavansa ja yrittää näin säilyttää suhteet eri suuntiin, jotta tällä tavalla saisi paremmin asiansa läpi?
Tuntui mahtavalta katsella sitä voimaa ja aktiivisuutta, mikä Minnassa näytti Ruohosen näytelmän mukaan pesivän. Selkeä ajattelu ja rohkeus sanoa asiat suoraan olivat Minnan aseita. Näitä aseitaan hän käytti maailman parantamiseen sekä poliittisissa puheissaan ja kirjoituksissaan että näytelmissään.
Musikaalinkin Minna on vahva hahmo. Kuopion teatterin uusi Minna-musikaali kuvaa Minna Canthin elämää lapsesta 50-vuotiaaksi. Musikaaliin mahtuu seminaariin meno, avioliitto, seitsemän lasta, leskeys, yksinhuoltajuus, kaupanpito, kirjoittaminen, yhteys Suomalaisen teatterin perustajiin Bergbomin sisaruksiin ja otteita Minnan näytelmistä.
Myös musikaalin Minna on ehdoton periaatteen ihminen. Kun hän huomaa epäkohdan, hän haluaa puuttua siihen. Kaupassaan hän kuulee ihmisten tarinoita ja kirjaa repliikit näytelmiinsä. Näytelmien kirjoittamisen lisäksi hän kulkee puhumassa turuilla ja toreilla sekä kirjoittaa lehtiin.
Musikaalissa on erinomainen kohtaus, jossa Minnan ajan lehdet saavat äänen. Näyttelijät on puettu lehden sivuihin ja he suotavat ilmoille lehden linjaa. Kyseessä on Työmiehen vaimon ensi-illan jälkeinen kirjoittelu. Jotkin lehden syyttävät Minnaa kirkon ja laillisen järjestyksen häpäisemisestä, jotkin kehuvat rohkeudesta ja sanavalmiudesta.
Musikaalissa nähtyjen Minna Canthin näytelmien kohtauksista vaikuttavin oli Työmiehen vaimon hääkohtaus. Siinä Johanna-morsian jää häissään täysin yksin. Koko häävierasjoukko puolustaa Risto-sulhasen oikeutta vaikka minkälaiseen käytökseen ja miehen suurempaa viisautta kaiken kaikkiaan.
Minnalla olisi edelleen käyttöä. Kuopion esitysten mukaan Minna oli vahva, rohkea ja itsenäinen. Mutta samalla hän oli herkkä, arka ja toisten tuesta riippuvainen. Hän oli tavallinen ihminen niin kuin me kaikki. Hän oli vain sillä tavalla rakennettu, että hän ei voinut olla hiljaa, kun näki ihmisten kärsivän. Tällaisia ihmisiä tarvitaan edelleen. Minnalle olisi käyttöä.
Sekä Suurin on rakkaus että Minna-musikaali olivat kaikin tavoin nautittavia esityksiä. Suurin on rakkaus keskittyi ensisijaisesti naisten alisteiseen asemaan sekä rakkaudessa että muilla elämänaloilla. Se on myös Järnefeltien avioliiton karu kuva. Monet asiat tuntuivat edelleen hyvin ajankohtaisilta.
Minna-musikaali tarjosi Minnan tarinan laulujen ja tanssien siivittämänä. Erityisesti nautin Minnan esittäjän Mirva Kuivalaisen selkeästä ja vahvasta tulkinnasta sekä lauluissa että näyttelemisessä. Joidenkin muiden laulujen sanat hukkuivat valitettavasti paikoin orkesterin alle, mikä haittasi niiden kuulemista. Yhteislauluissa kaikki kuului ja tuntui.
—
Laura Ruohonen, Suurin on rakkaus. Ohjaus Maarit Pyökäri. Henkilöt Elisabeth Järnefelt, Minna Canth ja Juhani Aho. Tapahtuu Kuopiossa 1885-1887.
Esitys Kuopion kaupunginteatterissa 14.10.2006.
—
Ritva Holmberg – Eero Ojanen – Ilpo Tiihonen, Minna-musikaali. Ohjaus Ritva Holmberg. Pääroolissa Minnana Mirva Kuivalainen. Näytelmän esityksessä on jollain lailla mukana 140 henkilöä. Esitys Kuopion kaupunginteatterissa 14.10.2006.
Omenainen ja samalla hurja Vanja-eno Komissa
Anton Tsehov, Vanja-eno. Ohjaus Pekka Milonoff. Esitys Kom-teatterissa 26.10.2007.
Kom-teatterin uudessa Vanja-enossa syödään koko ajan omenoita ja esitetään osa kohtauksista tanssien. Peilit ja toisiinsa sidotut kirjakasat ovat keskeinen osa lavastusta. Osa repliikeistä esitetään kuorolausuntana, joitakin repliikkejä toistetaan monta kertaa ja monesti kohtaukset pysäytetään tiukasti tiettyihin kohtiin. Ohjaus pyrkii siis tyylittelyyn.
Näytelmästä on häivytetty vanha rouva ja vanha lastenhoitajatar sekä renki ja näytelmän professori on muutettu naiseksi. Ilmeisesti ohjaaja Pekka Milonoff on tehnyt sovituksen, vaikka tätä asiaa ei käsiohjelmassa mainitakaan. Mielenkiintoisinta sovituksessa on professorin, vallankäyttäjän ja muiden alistajan muuttaminen naiseksi.
Marja Packalén esittää hurmaavan ylemmyydentuntoisesti tätä narsistista professoria, joka on syntynyt käskemään ja jonka itsetunto ei horju, vaikka hän joutuu kerjäämään elantonsa. Professorin itsetyytyväisyys ja toisaalta omien vaivojensa jatkuva vaikertaminen tekevät hahmosta todella vastenmielisen.
Tsehovin luomassa maailmassa toiset määräävät ja toiset tottelevat. Professori määrää. Näytelmän nimihenkilö Vanja-eno on syntynyt tottelemaan. Tosin Vanja-eno pyristelee kohtaloaan vastaan ja ikään kuin etsii oikeuksiaan. Vanja-enon oikeudentunto ei hyväksy kaupunkilaisten yliolkaista asennetta heitä maalaisia kohtaan.
Niinpä Hannu-Pekka Björkmanin Vanja-eno häilyy itsesäälin ja hyökkäävyyden välillä. Näytelmän lopulla Björkmanin Vanja suorastaan juoksee polvillaan kuin koira professorin edessä, kun käydään kamppailua talon kohtalosta. Lopulta Vanja-eno asettuu vanhenevan poikamiehen oloonsa
Näytelmän Sonja on valmiiksi alistunut eikä uskalla muuta kuin hieman toivoa onnen murusia. Kun noita murujakaan ei näytä heruvan, Sonja tyytyy osaansa ja oivaltaa, että hän saa onnen siitä kun voi tehdä toiset onnelliseksi. Sari Mällinen esittää Sonjaa liikuttavasti. Mällisen Sonja on niin ujo, että uskaltaa katsellakin vain liinan läpi.
Eeva Soivion Jelena-kaunotar hurmaa tässä näytelmässä sekä miehet että naiset. Näin ollaan Tsehovin näytelmässäkin tultu nykyaikaan, jossa kaikenlaiset seksuaaliset suuntautumiset ovat luonnollinen asia. Kukaan ei kummastele naispuolisen professorin nuorta naisystävää, jonka perässä sekä näytelmän tohtori että Vanja-eno kilpaa juoksevat.
Pekka Valkeejärven tohtorista en oikein saanut otetta. Tämän roolin päätehtävä lienee muistuttaa siitä, että ihmisellä on muitakin elämäntarkoituksia kuin syöminen ja juominen. Ihmisen pitää elää sillä tavalla, että maapallo säilyy myös hänen jälkeensä. Tässäkin mielessä Vanja-eno on todella ajankohtainen näytelmä
Kom-teatterin Vanja-eno on kiinnostava esitys. Sen jälkeen on pakko pohtia esimerkiksi vallankäyttöä perheessä. Jos joku perheenjäsen on professorin tapaan narsistisesti häiriintynyt eikä edes huomaa pakottavansa muita orjikseen, kuinka muiden pitää hänen kanssaan menetellä? Siinäpä pähkinää purtavaksi myös nykykatsojalle.
Ritva Sorvali
Punahukka kiinnostavin Helsingin teatteri-illoissa
Kirjamessuiltoina kävin katsomassa to 27.10. Ellingin Studio-Pasilassa, pe 28.10. Punahukan Kom-teatterissa, ke 26.10. Virheen la 29.10. Learin Kansallisteatterissa.
Norjalaisen kirjailijan Imgvar Ambjorsenin romaanien pohjalta tehty Elling kertoi nimensä mukaisesti Ellingistä ja tämän asuinkaverista Kjell Bjarnesta. Kaverukset asuivat kaupungin sosiaaliasunnossa Oslossa. Sosiaalityöntekijä kävi aika ajoin heitä katsomassa ja yllytti kontaktiin ympäröivän yhteiskunnan kanssa.
Jos on lukenut Ambjorsenin kirjat Ellingistä, niin esitys ei tuo juuri uutta asiaan. Kirjoissa tarinaa on päinvastoin huomattavasti enemmän ja asiaa on käsitelty monipuolisemmin. Esitys tarjoaa kuitenkin hauskan ja ajatteluttavan parituntisen. Se kertoo lämmöllä ja huumorilla kaverusten toilauksista, keskinäisestä kateudesta ja samalla toisistaan välittämisestä.
Jouko Klemettilä Ellinginä suoriutuu tehtävästään kouliintuneella koomikon taidollaan. Hän esittää Ellingin pelokkuutta ja ajoittaista kaavoihinsa kangistumista pienieleisesti, tosin silti paikoin ehkä liikaakin. Todella miellyttävä yllätys oli Kjell Bjarnen esittäjän Tuomas Uusitalon riemukas heittäytyminen rooliinsa.
Konduktöörin uskoontulo sekoitti kuviot
Kari Hotakaisen kirjoittama Punahukka seurailee osittain Hotakaisen taannoisen Iisakin kirkko romaanin aiheita. Näytelmän eräänlainen päähenkilö on Hannu-Pekka Björkmanin esittämä konduktööri Pekka, joka on vuosikymmenet seilannut junassa Helsingin ja Pietarin väliä ja sortunut salakuljetuksen harhapoluille.
Pekan veli Rauno Ahosen esittämä Seppo on ollut kultaamassa Iisakin kirkkoa ja on kullannut myös veljensä Venäjältä toimittamaa arvotavaraa. Yhdessä veljekset ovat lyöneet rahoiksi ja kustantaneet itselleen kylpylälomia. Poikien leskiäiti, Ritva Valkaman mainiosti esittämä Helmi, ei ole tiennyt hankkeesta mitään.
Kaikki sujui hyvin, kunnes Pekka paukahti uskoon. Tuolloin rahakkaat lastit jäivät paikoilleen ja veli sekä Pietarista löytynyt poikien isän aiempien harharetkien tuotos, venäläinen siskopuoli, jäivät työttömiksi. Kaikenlaista muutakin häikkää tulee ihmissuhteisiin. Eikä vähiten sen takia, että Pekka haluaa koko ajan puhua uskostaan.
Puhahukka onkin uskontonäytelmä. Sitä katsoessaan huomaa miettivänsä, miksi me emme tosiaan enempää puhu uskonasioista? Miksi ne ovat ikään kuin tabu, ikään kuin yksityisasia. Luulisi ihmisenä olemisen peruskysymysten pohdinnan olevan jokapäiväistä leipää. Mitä me olemme, mistä tulemme, minne olemme menossa? Kiinnostavia kysymyksiä.
Kom-teatterin Punahukka sinkoilee jatkuvalla syötöllä ajattelemisen aihetta. Osa valuu yli, sillä millään ei ehdi tarttua kiinni kaikkiin ajatushaasteisiin, mutta ehkä jokin tarttuu jonnekin aivojen pinnalle ja jatkuu henkilökohtaisena pohdintana. Mielenkiintoista syöttiä tuli kuitenkin enemmän kuin tarpeeksi.
Kansallisteatterin ylipitkät Virhe ja Lear
Pirkko Saision kirjoittama ja ohjaama Virhe on kiinnostava näytelmä, mutta se olisi vaatinut ainakin puolen tunnin lyhennyksen. Sella Sella ja Kyllikki Forssell olivat johtajarooleissaan oivallisia matriarkkoja ja vangitsivat huomion aina näyttämöllä ollessaan. Venäläisen firman ortodoksisuus messukasukoineen, kynttilöineen ja suitsutuksineen toi esitykseen tarpeellista visuaalista vaihtelua.
Myös itse aihe eli firmojen taistelu markkinaosuuksista, firmojen valtaaminen ja fuusioituminen, taistelu mainoksilla, oli kiinnostavaa. Esitys oli kuitenkin paikoin turhan sekava ja siihen kuului sellaisiakin jaksoja, jotka eivät erityisemmin vieneet tarinaa eteenpäin.
Esimerkiksi tenniksenpeluukohtauksen tarkoitusta en ymmärtänyt ja lopun kilpailevien mainospätkien katselu tuntui esityksen pitkittämiseltä. Myös sekavat mainostentekotilanteet jatkuivat ja jatkuivat turhan pitkinä. Joten lyhentämiseen olisi ollut mahdollisuuksia.
Myös Shakespearen Learin esitys sortui samaan pituusongelmaan. Lear kesti suorastaan kolme ja puoli tuntia. Aihe oli tuttu, joten yllätyskäänteitä ei ollut tiedossa. Edes se että henkilöt pantiin pasteerailemaan golfviheriöille, ei tuonut sellaista lisäarvoa, jolla pituus olisi ollut perusteltavissa.
Muutenkaan aiheen nykyaikaan siirtäminen ei kertonut mielestäni sen enempää kuin Shakespearen ajan esitys. Katsojat osaavat siirtää vanhankin näytelmän ajatukset omaan aikaansa ilman teatterin alleviivausta. Jos esityksessä on jokin ajatus tai näkökulma, se osataan ottaa vastaan.
—
Parisuhde suurennuslasin alla
Arno Kotro, Sanovat sitä rakkaudeksi. Dramaturgia ja ohjaus Heini Tola. Teatteri Avoimet Ovet, vierailu Kouvolan teatterissa 8.11.2005
Kahden näyttelijän esitys ”Sanovat sitä rakkaudeksi” kertoi, miten vaikea miehen ja naisen suhde on. Suhde alkaa yleensä ihastumisen ja/tai rakkauden huumassa, mutta ennemmin tai myöhemmin nämä väistyvät ja tilalle tulee muuta.
Tulee valtataistelu, taistelu siitä kuka on kuka, kuka saa oikeuden tulla kuulluksi. Nainen on tietenkin sanavalmiimpi ja analysoi ja määrittelee miehen. Mutta ilmeisesti senkin takia, että tekstin takana on mies, myös mies saa sananvuoron.
Teksti on nasevaa, uusia näkökulmia avaavaa ja terävää. Taitava ohjaus ja dramaturgia pitävät huolen erilaisten tunnetilojen ja rytmien vaihtelusta. Saman asian päälle ei jäädä liian pitkäksi aikaa makaamaan.
Miehen mielestä suhde saattaa olla kaikin puolin kunnossa, naisen mielestä ei miltään osin. Kun mies ihmettelee, miksi nainen jättää hänet, nainen väittää miehen jättäneen häntä joka ilta. Eikä erilleen kasveta vaan pienetään ja kutistutaan.
Sanovat sitä rakkaudeksi on säkenöivä ja ajatuksia herättävä puheenvuoro. Teatteri Avoimet Ovet esitti sen raikkaasti ja selkeästi.
Hoitajan törkeää hyväksikäyttöä
Anna Krogerus, Kuin ensimmäistä päivää. Ohjaus Anna-Maria Klintrup, vier.
Esitys Kotkan kaupunginteatterissa pe 20.3.2009.
Mitä tapahtuu, kun kiltti hoitaja suostuu kaikkeen, suostuu päivän päälle iltavuoroon ja vielä yövuoroonkin, kun muilla hoitajilla on aina tärkeämpää menoa? Mitä tapahtuu, kun juuri tämän hoitajan virkaa ei kuitenkaan vakinaisteta, vaan irtisanominen vaanii koko ajan nurkan takana? Onko tämä kaikki edes laillista?
Kotkan esityksessä oli hoivakotiaiheeseen saatu kevennystä sekä kirjavan hoitajakaartin että hoidokkien toilailuista. Hoitajakaartiin kuului koulutettujen naisten lisäksi pari sivaria ja mamu eli maahanmuuttaja. Vaikka mamu sanoi olevansa lääkäri, ei hänen sanomisiinsa pantu paljon painoa, sillä hänhän oli suorittanut tutkintonsa Sudanissa: vessan siivoukseen vain.
Kun toinen sivari jossain vaiheessa rupesi harjan varressa räppäämään, tuli mieleen, että tuollaista olisi esityksessä voinut olla paljon enemmän. Kaiken kaikkiaan sekä sivareiden että mamun yhteistä irrottelua olisi voinut olla hoitohommien höysteenä ja esitystä olisi voinut vetää paikoin kabareen tai farssin suuntaan. Näyttämöteksti ei kestä kovin paljon asiallista puhetta, jota tässä esityksessä oli melkoisesti.
Jos puhe on tilanteesta kumpuavaa ja sitä eteenpäin vievää, se vielä menettelee, mutta jos näytettyjä tilanteita ruvetaan kovin sosiologisesti analysoimaan, näyttämöteksti kuoleutuu. Esitykseen oli jäänyt muutama tuollainen turhanaikainen selittävä osuus. Katsoja oivaltaa asiat yllättävän helposti jo siitä, että ne näytetään näyttämöllä.
ISKU Hoitoalan etiikasta jäi mieleen mamun ja suomalaisen hoitajan välinen keskustelu. Dementoitunut hoidokki höpötti Pieksämäen asemalla poisjäämistään, jolloin suomalainen hoitaja sanoi, että sinä olet nyt vanhainkodissa, et junassa. Mamu sanoi, että vanhuksella on oma maailmansa, hoitajalla on oma maailmansa. Miksi vanhuksen pitäisi tulla hoitajan maailmaan?
Irja Virtanen kiusattuna hoitajana teki töitään hikipäässä juoksujalkaa, vastaili puhelimeen, vei tuota tuonne, tätä tänne. Hänen olisi pitänyt sanoa EI, mutta kun tuo pieni sana ei hänen sanavarastoonsa kuulunut. Onneksi hän sentään lopussa sanoo sanottavansa. Sermilavastus toimi sujuvasti, pienillä siirroilla oltiin nopeasti eri tilanteissa.
Ritva Sorvali
Vanhusten kävelyä vaikeimman jälkeen
Mark Doherty, Tag. komedia. Ohjaus: Kari Paukkunen. Rooleissa Mika Nuojua, Martti Suosalmi, Jukka Rasila. Vierailuesitys Kouvolan teatterissa 5.12.2006.
Suomen maanmainiot näyttelijät Mika Nuojua ja Martti Suosalmi esittivät irlantilaista isää ja poikaa etsimässä perillistään. Isän täytyi olla pitkälti yli sadan, sillä poika oli tasan 100-vuotias.
Poika oli käsipuoli ja isä jalkapuoli ja muitakin vaivoja heillä tietysti oli. Niinpä heidän eteenpäin menonsa oli melkoista toikkarointia. Näyttelijät esittivät tätä kaikkea aivan hyvin, mutta miksi olisin kaivannut jotain muuta?
Olisiko ohjaajan pitänyt löytää esitykseen muitakin elementtejä kuin vaikeutettua liikuntaa? En tajunnut sitäkään miksi kirjailija oli halunnut kuvata näin äärimmäisen ja suorastaan epäuskottavan vanhoja ihmisiä?
Monesti tuli mieleen toinen irlantilainen kirjailija Samuel Beckett. Beckettin näytelmissäkin pari kolme henkilöä ihmettelee elämänmenoa hyvin pelkistetyissä oloissa eikä näytelmissä odotuksen lisäksi tapahdu juuri muuta.
Ehkä tätä näytelmää pitää miettiä pitempään. Ehkä suurin ongelma onkin siinä, että näytelmää on mainostettu komediana. Mutta kuinka voi nauraa vanhoille ihmisille, jotka juuri ja juuri pääsevät eteenpäin? Yleisö joutuu vaikeaan tilanteeseen.
Ritva Sorvali
Lahden Omat koirat hakee itseään
Pirkko Saisio, Omat koirat. Ohjaus Pirkko Saisio. Esitys Lahden kaupunginteatterissa 29.2.2008.
Pirkko Saision uutta näytelmää Omat koirat esitetään Lahden kaupunginteatterissa. Näytelmä käsittelee Karjalan siirtolaisten sopeutumista Lahden seudulle ja hämäläisen kansan suhtautumista tulokkaisiin. Aihe on mitä kiinnostavin ja tavallaan osa itsenäisyyden juhlavuoden juhlintaa.
Omat koirat on puhenäytelmä, mutta se on sijoitettu suurelle Juhani-näyttämölle. Tämä onkin yksi esityksen ongelma. Kyläläisten pitää täyttää koko valtava näyttämö ja keskinäisen melskaamisen pitää kuulua viimeiselle penkkiriville asti. Tämä kaikki tarkoittaa kaiken tapahtumisen suurentamista monenteen potenssiin.
Jonkin verran esityksessä pelataan kertojien käytöllä. Kylän akat kommentoivat sivusta tapahtumia, jotka samalla näytetään kohtauksina. Muutaman kerran kohtauksia esitetään samanaikaisesti eri puolilla näyttämöä, mikä tietenkin täyttää suurta näyttämöä, mutta myös hajottaa katsojan mielenkiintoa. Kohtaukset myös kommentoivat toisiaan eli toisella sivustalla menevän kohtauksen repliikkiin saadaan vastaus näyttämön toiselta reunalta.
Ehkä juuri hankalan esityspaikan takia esitys tuntui olevan hajallaan. Siinä oli paljon asioita, mutta ne kerrottiin ikään kuin yleisellä tasolla. Ainoastaan Taisto Reimaluodon esittämä hämäläisisäntä nousi henkilönä esiin muusta joukosta. Hänen hitautensa ja puhumattomuutensa suorastaan liikuttivat, ja erityisesti liikuttivat hänen epätoivoiset yrityksensä pitää kiinni emännästään.
Oudolta tuntui kuitenkin lopun joulun juhlinta. Juhlalla yritettiin tietenkin luoda yhteishenkeä ja saatiin kootuksi kaikki henkilöt samaan tilaan, mutta ehkä jokin muu juhla olisi paremmin ajanut tämän asian. Olihan syntymässä jopa avioliitto karjalaisten ja hämäläisten kesken, joten tästä olisi saanut luontevamman yhdistävän juhlan.
Kokonaisuutena Omat koirat oli hajanainen esitys. Ikään kuin tekijätkään eivät olisi oikein tienneet, mitä ovat tekemässä, komediaako vai tragediaa, farssia vai jotain hyvinkin vakavaa? Sääli, sillä luulisi, että aiheella olisi ollut kantavuutta ja myös paikallista kiinnostavuutta Lahden seudulla.
Ritva Sorvali
Kova häirikkö brechtiläisittäin
Henri Kapulainen, Valtakunnan häirikkö. Ohjaus Raila Leppäkoski. Kansalaisopiston teatterimatkalla Helsingin kaupunginteatterissa 9.12.2009.
Helsingin kaupunginteatterin näytelmä Valtakunnan häirikkö esitetään brechtiläisen teatterin keinoin eli estämällä näytelmän henkilöihin samaistuminen. Näytelmä on jaettu kohtauksiin ja aina kunkin kohtauksen alussa Eija Vilpas kuuluttaa kovalla äänellä, että toinen kohtaus ja niin edelleen. Lisäksi näyttelijöiden selässä lukee suurin kirjaimin keitä he milloinkin esittävät.
Kun kohtaus on kuulutettu, henkilöt valuvat näyttämölle ja alkavat replikoida. Näyttämön sivustoilla on vaatetankoja, josta he aina välillä käyvät vaihtamassa vaatetta uutta roolia varten. Erimerkiksi kuuluttaja Eija Vilpaksella oli ainakin kolme muuta roolia, lotta, äiti ja SMPläinen.
Näytelmähän kertoo Suomen Maaseudun Puolueen perustajasta Veikko Vennamosta ja hänen lähipiiristään. Siihen kuuluvat perheen ja oman puolueen lisäksi tietenkin hänen aikansa muut poliitikot kuten Urho Kekkonen ja Johannes Virolainen. Kekkosta esittää Mikko Kivinen ja Virolaista runsaasti ilmehtien ja elehtien Jari Pehkonen. Pehkosen toinen roolihenkilö on Eino Poutianen.
Pertti Sveholmin Veikko Vennamo on ulkoisesti varmaan melkoisesti esikuvansa oloinen ja ehkä hänen äänensäkin on sitä, mutta puheesta oli vaikea saada selvää. Sekä murre että tietynlainen äänensärinä vaikeuttivat ymmärtämistä. Ehkä roolin ongelma on se, että on liikaa yritetty tehdä nimenomaan näköispatsasta.
Ohjaaja sanoo käsiohjelmassa, että tietoisesti on pyritty tekemään karnevalistinen esitys, jossa kokovartalokuva on vain Vennamon pariskunnasta, muut ovat kirveellä veistettyjä. Tältä se vaikuttaakin. Vennamot ovat ehkä liiankin näköisiä, muita olisi vaikea tunnistaa, ellei selässä olisi nimeä.
Esitys antaa politiikasta karun kuvan. Se on vain kiipimistä ja selkään puukottamista. Kovinta kilpailu näyttää olevan oman puolueen sisällä. Häirikön maailmankuva on säälimätön.
Ritva Sorvali