Sandra kertoo nälästä

Heidi Köngäs, Sandra. Otava 2017.

Sandra kertoo nälästä vuonna 1918 ja sen jälkeen. Sandra ja Janne ovat saaneet oman torpan, joka alkaa täyttyä lapsista. Viisi on jo syntynyt ja kuudes tuloillaan, kun Janne temmataan puoliväkisten punaisten joukkoihin vuonna 1918. Janne ajautuu taistelujen tuoksinaan ja vankileireille – vuosikausiksi pois kotoa.

Sandra hoitaa anoppinsa kansa kotia, navettaa ja lapsilaumaa. Talossa pitäisi käydä kontrahtia tekemässä, ja niin hän yrittääkin. Koko ajan on kuitenkin uhka päällä, että jos joudutaan lähtemään, kun kontrahteja on rästissä. Sotilaita menee ja tulee, kun asutaan tien vieressä. Appiukko siepataan kirkolla kiinni ja ammutaan.

Taustalla oli neljä vuotta jatkunut maailmansota ja vuoden 1917 hallat ja lakot. Elintarvikkeista oli pulaa jo syksyllä 1917, mutta pula vain paheni sotakeväänä 1918. Niinpä kaiken yläpuolella on nälkä. Se on jokapäiväinen vieras Sandran torpassa. Lapset itkevät nälkäänsä, anoppi käy kerjäämässä jauhoja, lapsetkin käyvät kerjäämässä, mutta kun ollaan punikin lapsia, eivät talolliset mielellään auta. Jostain kuitenkin aina saadaan sen verran, että leipomaan pääsee.

Pojat käyvät järvellä kalassa, lumen alta yritetään kaivaa jotain. Ja heti kun maa keväällä alkaa hieman paljastua, lähes mikä tahansa kelpaa pataan. En muista lukeneeni toista vuoden 1918 kuvausta, jossa nälkä olisi näin pääroolissa kuin se Sandrassa on.

Sandran lisäksi näkökulmahenkilöitä ovat Sandran käly Lyyti ja Sandran tyttärentytär Klaara. Klaara on ruvennut tutkimaan mummonsa elämää, käy tämän edelleen pystyssä olevassa torpassa, löytää kirjeitä, käy arkistoissa ja kokoaa kasaan Sandran elämäntarinaa. Koko ajan sekä sotaa että tuota aikaa katsellaan naisten silmin.

Sillä olipa kyseessä sota tai rauha, aina pitää syödä. Ja naiset pitävät huolen siitä, että pöydässä on jotain – edes jotain. Niinpä ruoka nouseekin päärooliin myös tässä kansalaissodan ajan kuvauksessa. Ruoka tai ruuanpuute tappaa ihmisiä myös vankileireillä ja melkein tappaa torppari-Jannenkin.

Kirjan lopulla isäänsä junalta vastaan menneet alle 10-vuotiaat pojat saavat jotenkuten vieriteltyä maassa makaavan Jannen hevosen rekeen ja ajettua kotiin. Kotona Sandra ja anoppi lämmittävät saunan ja molemmilta puolilta tukien raahaavat Jannen saunaan. Tämän jälkeen sänkyyn, lusikallinen sokerivettä kerrallaan suuhun, ja siitä alkaa luukasan toipuminen.

Sandra todellakin kertoo ennen kaikkea nälästä, ja siitä miten se vaikuttaa ihmiseen.

Ritva Sorvali