Unto Monosen Seija-tytär juhlisti Kouvolan ensi-iltaa
Heikki Salo ja Heikki Paavilainen, Satumaa. Ohjaus Tiina Luhtaniemi. Musiikin sovitus ja johto Ilkka Kahri. Tanssikoreografiat Riikka-Liisa Hannikainen. Lavastus ja valot Esa Kurri, puvut Sari Suominen, äänet Kari Mitikka ja kampaukset ja meikit Satu Linerva. Ensi-ilta Kouvolan Teatterissa 2.9.2017.
Kouvolan Teatteri avasi syksynsä säveltäjä Unto Monosen elämää kuvaavalla näytelmällä Satumaa. Esityksen myötä käytiin läpi Suomen itsenäisyyden historian ensimmäisiä vuosikymmeniä aina 1960-luvulle asti. Esitys sopii hyvin itsenäisyyden juhlavuoden syksyyn.
Säveltäjä Unto Mononen 1930-1968 eli lyhyen taiteilijaelämän. Satumaa kuvaa hänen taustaansa, lapsuudenperhettään Karjalan Muolaassa, äitiä, jolle musiikista kiinnostunut kuopuspoika oli kaikki kaikessa, Unton seurusteluyrityksiä ja bändien kanssa keikkailuja ja sävellysten lähettämistä Helsinkiin. Monosen oma perhe-elämä jää vain muutaman kohtauksen varaan.
Satumaa on enemmän näytelmä kuin musikaali, siinä lauletaan vain 13 Monosen sävellystä. Käsikirjoittajat ovat halunneet korostaa juuri lapsuutta ja nuoruutta, Monosen tavallista maalaispojan taustaa. Kun keikkailu sitten alkaa, siinäkin aika ison roolin saavat porukan keskinäiset ajelut, puhumiset ja etenkin loppuaikana juopottelut.
Esitys herättää monia kysymyksiä. Yksi sellainen on se, että mikä ajoi Unto Monosen juopottelemaan? Oliko se ajan tapa, kuuluiko se tuolloin itsestään selvästi taiteilijaelämään, oliko hänen luonteessaan jotain, joka helpotti elämän luisumista tuohon suuntaan? Miten Monosta kohdeltiin musiikkibisneksessä? Miten hänelle maksettiin? Mielestäni käsikirjoittajat olisivat voineet pohtia tätä asiaa vielä nähtyä enemmän.
Kouvolan esitys satsaa tanssiin. Tanssillisesti on kuvattu esimerkiksi Unton ja naapurin tytön kosiskelu pyykkinarujen liepeillä. Ja kun ollaan keikalla ja lauletaan, kuvaan kuuluu tietenkin aina tanssi. Erityisesti tanssit jäivät mieleen hieman ronskisti juonnetussa iltamakohtauksessa, jossa kolmen hengen balettiryhmä sipsutti kepeästi ja voimisteluryhmä esitti vauhdikkaan ja vaihtelevan ohjelmansa.
Unto Monosen elämästä jää surullinen jälkimaku. Miksi hän juopottelun lisäksi rupesi keräämään aseita? Vai kuuluuko sekin ajankuvaan, sotienjälkeisen nuorison harrastuksiin. Tämä on toinen asia, johon olisin toivonut käsikirjoittajien paneutuvan tarkemmin: miksi säveltäjällä piti olla aseita?
Esityksen käsiohjelmassa kerrotaan, että Unto Mononen sävelsi noin 70 sävellystä, joista tangoja oli 50. Käsiohjelmassa esitellään ansiokkaasti myös kaikki esityksen tekijät. Esityksen lavastuksessa toistuvat pitkät valkoiset kangassuikaleet ikään kuin jatkona äidin pyykkinarulavastukselle.
Näyttelijät suoriutuivat rooleistaan mainiosti. Pääpari Satu Taalikainen ja Jussi Puhakka loivat hyvin kuvan 1950-luvun nuorestaparista, jonka musiikki yhdisti ja viina sitten erotti. Muut näyttelijät joutuivat loikkimaan roolista toiseen. Heistä jäi mieleeni erityisesti Emma-Sofia Hautala sekä rooleistaan että esimerkiksi huippuenergisestä voimisteluryhmän esityksestä.
Kouvolan Teatterin ensi-ilta huipentui lopun kiitoksiin, kun esityksen ohjaaja teatterinjohtaja Tiina Luhtaniemi pyysi lavalle paikalla olleen Unto Monosen Seija-tyttären. Tuolloin todellisuus ja fiktio tavallaan löivät kättä toisilleen. Liikuttavaa oli ajatella, miltä tyttärestä oli tuntunut esitystä katsellessa.
Uskon että Satumaa paitsi viihdyttää myös herättää ajatuksia ja kysymyksiä. Erityisesti kysymyksiä siitä, miten me suhtaudumme taiteilijoihimme, kannattelemmeko heitä vai ajammeko heidät ennenaikaiseen kuolemaan. Mahtavalta kuulosti esityksen loppulaulu, johon koko kööri osallistui.
Ritva Sorvali