Anjalankoskella ollaan kuin taivaassa

Kay Pollack, Niin kuin taivaassa. Dramatisointi Sofia Aminoff, suomennos Harri Virtanen, ohjaus Kimmo Lavaste. Ensi-ilta Anjalankosken teatterissa 21.10.2016.

Anjalankosken teatteri on löytänyt oikean timantin ”Såsom i himmelen” eli suomeksi ”Niin kuin taivaassa”. Esityksessä kirkkokuoro harjoittelee innoissaan lauluja paikkakunnalle muuttaneen kapellimestarin (Wellu Rinne) johdolla. Esitystä seurasi herkeämättä.

Tosin ennen kuin kuorolaiset ja ohjaaja alkavat puhua samaa kieltä, kuuntelemisen kieltä, menee aikaa. Mutta kun aikansa on naurettu ja ihmetelty uuden kuoronjohtajan menetelmiä, yhteisymmärrys löytyy, ruvetaan keskittymään, pannaan kännykät kiinni, ja kuoro huomaa itsekin laulunsa tason parantuneen.

Entä ihmissuhteet? Timo Kuritun esittämä Conny tuo esitykseen tummia sävyjä. Conny eristää väkivaltaisuudellaan itsensä sekä perheestään että koko muusta porukasta. Conny ei voi sietää sitä, että hänen vaimonsa (Minna Sipinen) laulaa kuorossa, on oikeastaan sen tähti.

Myöskään kirkkoherra (Timo Happonen) ei voi sietää sitä, että hänen vaimonsa (Helena Berg) nauttii kuorossa laulamisesta, kuoron kanssa esiintymisestä, juhlimisesta, jopa tanssimisesta ja vielä seurakunnan tiloissa. Se on synti. Mahtavalta tuntui kuulla kirkkoherran vaimon Helenan huutavan miehelleen: Ei ole mitään syntiä. Se kaikki on kirkon keksintöä.

Hän tarkoitti ainakin sitä, että ihmisten ilossa, naurussa, tanssissa, rakkaudessa ei ole mitään syntiä. Siinä mikä tekee ihmiselle hyvää, ei ole syntiä. Kun ihmisellä on hyvä olla, hän on kuin taivaassa, ei suinkaan helvetissä.

Anjalankosken teatterin katsomossa katsoja on kuin taivaassa. Jatkuvasti tulee uusia mielihyvän tuulahduksia, ihmiset kehittyvät, oppivat sietämään toisiaan, oppivat sietämään erilaisuutta, löytävät toisensa, pyytävät anteeksi. Saako juuri musiikki kaiken tämän aikaan? Ja aivan kuin laulu tosiaan koko ajan syvenisi ja vahvistuisi.

Anjalankosken esityksen päähenkilö on oikeastaan kuoro. Kaikilla ei ole repliikkejä, mutta he liikkuvat, tanssivat ja laulavat kuorolaisina. He ovat kuin antiikin näytelmien toimiva kuoro, he puolustavat joukkona jotakuta, he estävät pahan etenemistä.

Jos jostain haluaisi jotain lyhentää, niin lopusta. Andrein tarina oli niin irrallinen, että hänen tuloaan näyttämölle ei kukaan olisi älynnyt kaivata.

Anjalankosken esitys tuntuu sanovan, että me voimme luoda taivaan maan päälle, kun olemme ihmisiksi, kun kuuntelemme toisiamme, hyväksymme toisemme, suostumme kommunikoimaan keskenämme.

Ainakin tämän yrittäminen on vaivan arvoista.

Ritva Sorvali