Olen vuodesta 1986 kirjoittanut säännöllisesti kouvolalaiseen Seiska/Vartti -lehteen kirjoista, teatterista, taidenäyttelyistä ja muista kulttuuritapahtumista. Vuosikausia palstani nimi oli Kulttuuripalat. Pääosa viime vuosien dekkariarvosteluistani on koottu Kouvolan Dekkaripäivien sivuille Ritvan dekkarinurkkaan.

Kolmiodraama nousee esiin mummin kuolemaa odotellessa

Riikka Pulkkinen, Totta. Otava 2010. Finlandiaehdokas 2010.

Riikka Pulkkinen kirjoittaa toisessa romaanissaan oikeastaan kolmen sukupolven tarinaa. Mummi tekee kuolemaa, aviomies ja tytär yrittävät sopeutua tilanteeseen ja tyttärentytär ryhtyy tutkimaan mummon elämää. Kirjassa eletään vuoroin 1960-lukua ja vuoroin nykyaikaa.

Mummi eli Elsa oli ollut jo 1960-luvulla suosittu luennoitsija ja tämän takia matkustellut pitkin maailmaa. Tytär Ella oli tarvinnut tuolloin hoitajan. Tähän rooliin oli palkattu opiskelijatyttö Eeva. Eeva oli elänyt perheessä äiti-Elsan matkojen ajan ja viihdyttänyt mieleen jäävästi sekä Ellaa että tämän isää, Marttia.

Kun äiti/mummi Elsa nyt tekee kuolemaa, Eeva tuleekin koko ajan esiin milloin kenenkin puheissa tai kuvissa. Niinpä tyttärentytärtä kiinnostaa, mihin Eeva katosi? Mummin vaatekomerossa on edelleen yksi Eevan mekko, isä-Martin 1960-luvulla maalaamia Eeva-kuvia löytyy, Eevan muisto kummittelee perheessä. Lukijakin kiinnostuu nimenomaan Eevasta.

Eeva oli 1960-luvulla ranskan kielen opiskelija Helsingin yliopistossa. Hän oli alun perin maalaistyttö, tuli Helsinkiin ja ryhtyi opettelemaan kaupunkilaiseksi ja samalla nykyaikaiseksi naiseksi. Tuolloin tulivat muotiin vapaat seksisuhteet, mielenosoitukset ja lyhyet hameet. Eeva osallistuu kaikkeen ja rakastuu isä-Marttiin.

Mikä oli kenellekin totta tuolloin? Ja mikä on totta nykyään? Tyttärentytär Anna vertailee mummin elämää omaan elämäänsä. Osaako hän hoitaa asioitaan sen viisaammin kuin mummi aikoinaan? Riikka Pulkkinen antaa vihjeitä sinne tänne, kirjan lopussa päästään Eevan jalanjäljille selvittämään tämän kohtaloa.

Vähintään kolmasosa kirjasta kuuluukin Eevalle. Hän kertoo oman tarinansa, miten hän eli piilosuhdettaan, miten rakastavaiset tapailivat, miten hän kesti Elsan ystävällisyyden. Tapahtumia katsellaan monen ihmisen kannalta, joten lukijalle välittyy kolmiodraaman aiheuttama myllerrys kaikkien osapuolten mielessä.

Ritva Sorvali

Herta Müller kirjoittaa läheltä tiivistä tekstiä

Herta Müller, Matala maa. Tammi 2009. Vuoden 2009 kirjallisuuden nobelisti.

Vuoden 2009 kirjallisuuden Nobelin voittanut Herta Müller kirjoittaa esikoisteoksessaan Matala maa nuoren tytön elämästä romanialaisella maaseudulla. Tytön vanhemmilla on jonkinlainen maatila, eläimiä ja viljelyksiä, ja tyttö seuraa aikuisten elämää. Myös naapurit ja sukulaiset pyörivät kirjan sivuilla.

Lapsen näkökulma tuo asiat lähelle. Lapsi havainnoi ympäristöään läheltä ja tarkasti, lapsi näkee vaatteet, tekohampaat, kengät, isoäidin kipsikäden ja lapsi kuulee milloin kukakin käy potalla.  Aikuisten arkiseen ja yksinkertaisen köyhään elämään tuo oman lisävärinsä juuri se, että se on kerrottu lapsen näkökulmasta.

Esimerkiksi kun lapset leikkivät isää ja äitiä, tyttö äitinä haukkuu isää ”laiskuriksi ja siaksi ja vetelykseksi ja juopoksi ja rilluttelijaksi ja lorvijaksi ja huoripukiksi ja paskiaiseksi”. Tytön äidinrooli kertoo paljon perheen arjesta. Kirjasta saakin sen kuvan, että naiset pitävät huushollin pystyssä, eri-ikäiset naiset ja vanhat miehet. Aikuiset miehet kulkevat omia viinapolkujaan.

Herta Müller kertoo paljon lyhyesti. Hänen kielensä on kuin runoa, sitä ei voi lukea paljoa yhtä kertaa, vaan pitää välillä ikään kuin hengittää. Tiukan tekstin lisäksi kirja on hyvin elokuvallinen, siinä on paljon valmiita kohtauksia mahdolliseen tulevaan elokuvaan.

Ritva Sorvali

Irman ja Irjan onnekas kohtaaminen nenäpäivänä

Mikko Rimminen, Nenäpäivä. Vuoden 2010 Finlandiavoittaja. Teos 2010.

Mikko Rimmisen Nenäpäivän keskiössä on keski-ikäinen Irma. Irma asuu Helsingin Kalliossa ja hän on saanut päähänsä, että hän pääsee ihmisiä lähelle, kun rupeaa tekemään taloustutkimusta. Niinpä hän rupeaa soittelemaan ihmisten ovikelloja ja pyrkimään näiden koteihin haastattelutarkoituksessa.

Irma ei halua koko ajan soitella ovikelloja Kallion kulmilla, joten hän rupeaa matkustamaan Keravalle. Sieltä hän löytää mielihaastateltavakseen Irjan. Irja keittää aina ensiksi kahvit ja juoksuttaa nisupitkon pöytään. Sitten päästään vähitellen asiaan.

Rimminen kuvaa haastattelijaa myös tämän kotioloissa kalliolaisyksiössä kuuntelemassa talon ääniä, katselemassa ikkunasta isännöitsijän toilauksia ja väistelemässä pojan soittoja. Irmalla on aikuinen poika, joka soittelee tämän tästä ja vierittää myöhemmin Irman niskoille autonrämän ja häviää sitten tavoittamattomiin.

Tietenkin lukija pääsee mukaan myös Irman muille haastattelukeikoille, istumaan ahtaisiin busseihin, hiiviskelemään kaikuviin porraskäytäviin ja kurkistelemaan varovaisesti avautuviin oviaukkoihin. Kun lopulta on päästy johonkin huusholliin sisään, on suorastaan rentouttavaa istua keittiön pöydän ääreen ja kaivaa rispaantuneet kyselykaavakkeet esiin. Jos ne nyt eivät tuolloin sattumalta unohtuneet kotiin.

Parasta Rimmisen kirjassa on autuaan myönteinen asenne kaikkeen tapahtuvaan ja kirjailijan ilmiömäinen kyky luoda uusia sanoja. Irma esimerkiksi miettii jossain asunnossa, että tuliko oltua liian työnteliäs ja rupeaa suuntimaan puhettaan toisaalle. Kun Irma sattumoisin saa ovesta tällin nenäänsä, syntyy kirjaan oitis nenänainen, jonka turvonnut ja kirjava nenä huomataan kaikkialla.

Mielestäni Nenäpäivä on palkintonsa ansainnut. Se kertoo läheltä, huvittavasti ja samalla liikuttavasti tavallisten ihmisten tavallisesta arjesta, yksinäisyydestä, työttömyydestä, äidinhuolesta, noloudesta, pelosta ja häpeästäkin. Nenäpäivää haluaa lukea hitaasti, maistellen sen kieltä ja eläytyen sen elämänmyönteisyyteen.

Ritva Sorvali

Islamilaismiehet tekevät itsestään jumalan

Anja Snellman, Parvekejumalat. Otava 2010.

Parvekejumalat kuvaa Suomessa asuvaa somaliperhettä ja etenkin sen huntuja ja islamilaisuuden rajoituksia vastaan kapinoivaa Anis-tytärtä. Toinen näkökulmahenkilö on suomalainen tyttö Alla Zahra, joka puolestaan on päättänyt kääntyä islamilaiseksi. Anis kuoriutuu hunnuistaan aina, kun perheen silmä välttää. Alla pukee niitä päälleen erityisesti perheensä silmien alla.

Islamilaisperheen kuvauksessa korostuu miesten ja naisten aseman valtava ero. Miehille lähes mikä tahansa on sallittua, naisille ei juuri mikään. Perheen pojat saavat huidella pitkin kaupunkia, mutta tytärtä täytyy vahtia monen hengen voimalla. Nimenomaan pojat ovat tyttären vahtijoita.

Kotona tytär palvelee orjana veljiään. Tytär siivoaa näille, pesee näiden pyykit, tekee äidin apuna ruokaa ja on hiljaa kun perheen miesväki puhuu. Pojat hankaavat geeliä tukkaansa ulos lähtiessään, mutta tyttären pitää pukeutua huntuun. Kun kapinallinen Anis-tytär kavereidensa kanssa salaa meikkautuu ja laittautuu nuorten bileisiin, pitää hänen ennen kotiin menoaan hangata meikit pois.

Snellman kuvaa nuorten kapinaa. Suomalainen Alla Pohjola muuttaa nimensä Alla Zahraksi ja heittäytyy islamilaiseksi saadakseen mahdollisimman paljon pesäeroa ylivapaamieliseen ja kaiken sallivaan äitiinsä. Allan äiti on hyväksynyt kaikki tyttärensä aikaisemmat metkut, mutta islamilaisuuden edessä hän sentään hieman hiljenee.

Somaliperheen tytär Anis etsii rajojaan miesten hallitsemassa kodissaan. Äiti on mukautunut perheen lakeihin eikä rupea puolustamaan tytärtään miehiä vastaan. Anis peittelee hiuksillaan ja hunnuillaan kotona saamiaan iskuja. Isä suuttuu milloin mistäkin ja Anis saa kyytiä.

Miesten maailma, miesten yhteisö, miesten kunnia, miesten valta, sitä on islamilainen yhteisö tämän kirjan mukaan. Naisilla ei ole siellä muuta tehtävää kuin parhaansa mukaan palvella näitä itsensä jumaliksi korottaneita miehiä. Jos asia todella on näin, se tuntuu uskomattomalta nykyaikana ja nyky-Suomessa.

Anja Snellman on tarttunut tärkeään aiheeseen. Tosin kirjan alussa en meinannut päästä sisään kirjan maailmaan, se alkoi vetää vasta puolivälissä. Vasta sitten kun aloin tajuta, että näillä kuvatuilla tytöillä on ikään kuin sama tarina. Toivottavasti vaikeasti avautuva alku ei vaikuta niin, että lukija lopettaa kirjan kesken. Jossain vaiheessa tarina alkaa todella vetää mukaansa.

Ritva Sorvali

Itseironista pohdiskelua tosimiehuudesta

Petri Tamminen, Muita hyviä ominaisuuksia. Otava 2010.

Petri Tamminen on erikoistunut suomalaisen miehen toilauksiin. Hänen lyhyet novelliesseen omaiset kirjoituksensa kuvaavat miestä perhepiirissä, sukulaisissa, kirjailijatilaisuudessa tai pihapiirissä heillä päin.

Esimerkiksi pihapiirin tilanne on se, että heillä päin vaikkapa juhannuksena naiset istuivat tuvassa ja juttelivat menneistä kesistä, miehet seisoivat pihalla eivätkä jutelleet mistään. Miehet heittivät tikkaa. Lapset juoksivat näiden todellisuuksien välillä. Heillä päin miehellä on vain yksi tapa olla miehekäs ja kymmeniä tapoja vajota epämiehekkyyteen.

Oikeastaan Petri Tamminen kuvaa nasevilla esimerkeillä kuinka mies koko ajan pyristelee ollakseen mahdollisimman miehekäs. Tammisen kuvaama mies pelkää kuollakseen, että häneltä pelikavereiden keskellä pukuhuoneessa livahtaa suustaan lause: Oletteko muuten lukeneet Maila Pylkkösen runoja? Tuon lipsahduksen jälkeen miehuus olisi todella mennyttä.

Aika paljon tässä kirjassa on kuvauksia kirjoista ja kirjailijoista. Esimerkiksi matka tapaamaan kirjailija Veijo Merta on suorastaan hellyttävä. Tamminen kirjoittaa myös kritiikistä, sen kestämisestä. Tuntuu kuin suomalaisuuteen kuuluisi sisäänrakennettuna tietoisuus siitä, että jos nousee ylös, voidaan lyödä alas. Ja lyödään myös, ja lisäksi nimenomaan alas lyömisen taidossa kehitytään jatkuvasti.

Erityisen itseironinen on niminovelli Muita hyviä ominaisuuksia. Siinä kirjailija ihmettelee miksi naiset eivät noteeraa häntä vaan haikailevat hauskan, karismaattisen, karvaisen ja karhumaisen kirjailijan perään. Kun hän tivaa naisilta että eikö hänellä muka ole noita ominaisuuksia, nämä vastaavat: Niin, mutta Petri, sinulla on varmasti muita hyviä ominaisuuksia.

Ritva Sorvali

Ihminen on vastuussa teoistaan ja sanoistaan

Kari Hotakainen, Ihmisen osa. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2009. Vuoden 2009 finlandiaehdokas.

Kari otakaisen HH

HHH

Hotakaisen Ihmisen osa kertoo kirjailijan tarinan ja 80-vuotiaan lankakauppiaan ja tämän lasten tarinat sekä Kimmon tarinan. Nämä tarinat opettavat, että ihmisen osa on elää vaikka miltä tuntuisi. Ihmisen osa on kestää ja auttaa muita kestämään. Mutta ihmisen osa on myös kostaa.

Kirjan kannessa lankakauppias kerii lankaansa, joka mutkittelee pitkin kaupunkia talosta toiseen. Naivistisesti piirretyssä kaupungissa ihmiset elävät elämäänsä. Kansi pakottaa miettimään, että sitooko lankakauppiaan lanka ihmiset yhteen, ovatko he kuin labyrintissä, josta vain langan avulla selviää ulos?

Paitsi lanka Hotakaisen romaanissa kiinnostaa mykkyys ja puhuminen? Lankakauppias-Salmen aviomies harrastaa mykkäkouluja, hän saattaa olla puhumattomana viikkokausia. Heidän poikansa Pekka puolestaan on lapsesta lähtien änkyttänyt. Heidän vävynsä ei sattuneista puhu heidän kanssaan samaa kieltä. Ja nyt näyttää siltä, että heidän tyttärensä Helenakin on liittynyt mykkien kerhoon.

Salme puhuu ja oman uransa ja omaisuutensa luonut Kimmo puhuu. Kimmo on oikeastaan puhumisen mestari, hän puhuu ihmisille unelmia ja rahastaa siitä. Kimmon ura on nousujohteinen, hänellä on rahaa ja asema, hänellä on kaikki, mutta saadakseen ne hän on myynyt elämänsä. Rahan lisäksi hänellä ei olekaan mitään.

Lankakauppiaan poika Pekka vaeltelee työttömänä ja rahattomana pitkin kaupunkia. Hänellä ei ole muuta tavoitetta kuin saada vatsansa täyteen. Hän kiertelee hautajaisissa ja maistiaisissa ja yrittää elättää itseään myös katulaulajana. Pekan sisko Maija yrittää puhelinmyyjänä epätoivoisesti tyrkyttää ihmisille lehtitilauksia.

Hotakaisen ihmiset elävät ihmisen osaansa kuten osaavat ja kuten parhaaksi näkevät. Ihmisten kohtalot rinnastuvat toisiinsa, kauppaa käydään milloin milläkin. Lopussa selviää, että kirja on oikeastaan myös dekkari. Liika puhe voi tehdä mykäksi, ihminen on vastuussa paitsi tekemisistään myös sanomisistaan.

Ihmisen osa pohtii nykyihmisen osaa mielenkiintoisesti monelta kannalta ja haastaa lukijan tulkitsemaan kirjailijan kehittelemää labyrinttia.

Ritva Sorvali

Katoamispiste auttaa löytämään kirjailija Raija Siekkisen

Joel Haahtela, Katoamispiste. Otava 2010. Finlandiaehdokas.

Joel Haatela etsii uudessa kirjassaan kirjailija Raija Siekkistä. Katoamispisteen päähenkilö lukee Siekkisen tuotantoa ja yrittää tavoittaa tämän tunteneita henkilöitä. Hän käy Siekkisen asumissa taloissa ja kävelee Siekkisen kaduilla. Hän jopa matkustaa ulkomaille Siekkisen jalanjäljissä.

Katoamispiste on tavallaan muistelmakirja, eläytyvä muistelmateos, jossa yritetään hahmottaa mahdollisimman kokonainen kuva tietystä ihmisestä. Avuksi tulevat valokuvat, alkuperäiset käsikirjoitukset, henkilön lähipaikat ja tämän tunteneet ihmiset. Suuren osan työstä tekevät kuitenkin kirjoittajan ja lukijan eläytyvä mielikuvitus.

Mutta mikä on katoamispiste? Jossain etsiskelynsä vaiheessa kirjan minäpäähenkilö katoaa saareen. Miten hän mahtoi päästä sieltä pois?  Mitä ranskalaiset tässä kirjassa edustavat? Samaistuuko minä lopulta Siekkisen ranskalaiseen miesystävään tai ihailijaan ja onko kirjan ranskalainen nainen jonkinlainen Raija Siekkisen inkarnaatio?

Tällaisia kysymyksiä voi esittää loputtomiin, sillä Joel Haahtela on aivan ilmeisesti omaksunut Siekkisen tyyppisen ilmavan ja kevyesti vihjaavan tavan kirjoittaa. Lukija voi pelkästään aistia tiettyjä paikkoja ja tilanteita tai miettiä päänsä puhki, että mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa? Aistimalla voi ikään kuin kulkea läpi Raija Siekkisen kirjailijavuosia.

Varmaan kuka tahansa tämän kirjan lukija kiinnostuu Raija Siekkisestä kirjailijana ja ryhtyy lukemaan hänen tuotantoaan. Jos näin tapahtuu, Katoamispiste onkin eräänlainen löytämispiste. Hieman kadoksissa ollut kirjailija löytyy ja kirjojensa kautta herää jälleen henkiin.

Ritva Sorvali

Koulusimputusta karmeimmillaan 1960-luvulla

Olli Jalonen, Poikakirja. Otava 2010.

Olli Jalonen kuvaa Poikakirjassa koulua ja poikien elämää muutenkin 1960-luvulla ilmeisesti jossain pikkukaupungissa. Olli-poika on noin 10-vuotias, seurailee ovenraoista aikuisten elämää, siskojensa kinastelua ja yrittää pysyä kasassa.

Opettaja elää edelleen sotaisissa tunnelmissa, aivan kuin hän olisi jämähtänyt rintamalle jonnekin viime sotien taisteluihin. Koulussa eletään sulkeisten ja rivimuodostelmien maailmassa, mies on selkärankainen eikä lapamato, itkupillejä tai kantelupukkeja ei tarvita. Niin koulussa yritetään olla niin miestä kuin suinkin. Jostain syystä miehuuteen näyttää kuuluvan myös heikomman armoton höykyttäminen, simputus.

Jalosen nuori päähenkilö katselee maailmaa sekä kodin että koulun kautta. Kotona pikkusisko Pieni elää omaa hiljaista elämäänsä. Hänessä on jotain outoa, mutta mitä, sitä kirjailija ei kerro. Perhe kuitenkin on tuki ja turva niin Pienelle kuin isommalle siskolle Einille tämän ongelmissa. Kotona kuunnellaan ja hyväksytään erilaisuus, koulussa ei.

Koulussa kiusataan eikä kiusatulla ole mitään turvaa. Armeijamainen opettaja opettaa, että jokaisen pitää puolustaa itseään ja heikko ei voi valittaa kohtelustaan. Niinpä Elefantti-niminen poika saa olla jatkuvasti naama hiekkakentässä, vaatteet märkinä ja kaikin puolin mustelmille mukiloituna. Opettaja näkee tämän mutta ei puutu asiaan.

Vaikuttaa siltä, että oppilaat joutuvat opettajansa sotavammojen sijaiskärsijöiksi.

Ritva Sorvali

Eroperheen lapset äitipuoli Raisan uhreina

Laura Honkasalo, Eropaperit. Otava 2009.

Laura Honkasalo kirjoittaa läheltä ja tarkasti tärkeästä asiasta, avioerosta. Erityisesti hän kirjoittaa siitä, miten se vaikuttaa lapsiin. Miten lapsista taistellaan, miten alas ihmiset vajoavat toisiaan syytellessään, miten lapset joutuvat olemaan viestinviejiä ja myös viestien suodattajia. Ei äidille voinut kertoa kaikkea sitä, mitä isän uudessa perheessä tästä paskisäidistä puhuttiin.

Uskomattomalta tuntui juuri isän uuden perheen kielenkäyttö ja isän lähes täydellinen muodonmuutos. Kun isä löysi uuden vaimon, tämä vaikutti häneen niin kokonaisvaltaisesti, että isä muuttui eri ihmiseksi. Isä rupesi esimerkiksi vaatimaan lapsiltaan, että nämä ryhtyvät kutsumaan hänen uutta vaimoaan äidikseen ja omaa äitiään paskikseksi. Isän mielestä kaikki se mitä entinen vaimo teki, oli väärin, ja taas kaikki mitä uusi vaimo ehdotti tai teki, oli ilman muuta oikein.

Honkasalon kuvaavat ihmiset elävät nyky-Helsingissä. Kirjan isä Jokke on syntynyt Jollaksessa, kirjan kuvaamana aikana hän on toimittaja. Uusi vaimo Raisa esittäytyy taiteilijaksi, mutta toimii ensisijaisesti kotiäitinä. Isän uusi perhe yrittää kokonaan mitätöidä tämän ensimmäisen perheen koko olemassaolon. Kaikki mitä entinen vaimo Sinikka tekee, on ahneutta, rahanhimoa, laskelmointia ja henkistä sairautta. Jopa hänen lääkärinuransa on sairautta.

Kuvatessaan Joken toista vaimoa Honkasalo kuvaa mielestäni vakavasti häiriintynyttä ihmistä. Hän kuvaa kaunista nuorta naista, jolla ei ole mitään pidäkkeitä ei puheilleen eikä muullekaan toiminnalleen. Tämä Raisa voi sanoa ihan mitä vain ihan kenestä vain. Hän voi sanoa kaiken sanomisensa myös lasten kuullen. Hän voi suuttua yllättäen ja vaatia kaikilta anteeksipyyntöä, vaikka juuri kukaan ei tiedä, miksi heidän pitää pyytää anteeksi. Raisa kulkee vapaana, vaikka hänen ilmeisesti pitäisi olla hoidossa.

Tällä tavalla täysin vastuuttomasti käyttäytyvä ihminen pahoittaa ihmisten mielet, hän saa ihmiset epäilemään itseään ja toisiaan, hän lähes sairastuttaa lapset, hän teettää paljon työtä oikeusoppineilla. Mutta tällaisiahan on. Kirjan ehdottomasti suurin kysymys kuuluukin: mitä tapahtui isä-Jokelle, että hänestä tuli Raisan sokea ja kritiikitön palvoja? Miksi Jokke ei missään vaiheessa kyseenalaistanut mitään uuden vaimonsa tempausta? Vai kyseenalaistiko hän?

Laura Honkasalo on kirjoittanut erinomaisen kirjan, lämpimän, tärkeän ja ajattelemaan pakottavan kuvan eronneen perheen lasten osasta vanhempien kiistakapulana. Samalla kirja on ylistyslaulu isovanhemmille. Etenkin eroperheiden arjessa isovanhemmat voivat olla se silta joka kantaa, se silta joka on lasten turva kun kaikki muu sortuu. Eli Eropaperit kertoo myös välittämisestä, läheisyydestä ja vastuusta. Raisa ei pysty yrityksistään huolimatta saastuttamaan eikä tuhoamaan ihan kaikkea.

Ritva Sorvali

Lapset heitteillä Karkkipäivässä.

Markus Nummi, Karkkipäivä. Otava 2010. Finlandiaehdokas 2010.

Markus Nummen Karkkipäivään on aluksi vaikea päästä sisälle. Kirjailija kuvaa tapahtumia monen henkilön kautta ja lataa nämä jo alussa lukijan mieleen. Lisäksi alkua sekoittavat eri aikajaksot, kaksi vuotta myöhemmin, kolme vuotta myöhemmin. En ole vakuuttunut näiden aikatasojen tarpeellisuudesta.

Mutta heti kun päästään sisälle päähenkilöihin, tarina alkaa vetää. Ja loppujen lopuksi lukija onkin täysin koukussa, hänen on ehdottomasti luettava kirja loppuun. Hänen on saatava tietää, miten lapsille käy? Miten kaikki päättyy?

Karkkipäivä nimittäin kertoo kahden kaltoin kohdellun lapsen tarinan. Tomi harhailee orpona ostoskeskuksen liepeillä. Mummo on ollut hänen tukensa ja turvansa, mutta kun mummo sairastuu, ei olekaan ketään. Mirja puolestaan on lukkojen takana päiväkausia ja ties missä kunnossa.

Molemmat lapset ovat ainakin vastuuttoman vanhemmuuden uhreja. Tomin vanhemmat ovat eronneet ja äidillä on uusi mies. Alkoholi on näytellyt ja näyttelee suurta osaa sekä äidin entisessä että nykyisessä suhteessa. Vanhemmilla ei ole aikaa eikä voimia Toimille.

Mirjan äiti Paula puolestaan on patologinen valehtelija ja ties millä tavalla häiriintynyt.  Traagista on se, että Paula pystyy jonkin aikaa esittämään kenelle tahansa ihan normaalia. Niinpä hän saa puheillaan ja teoillaan sotkettua asiansa aivan tolkuttomiksi sekä kotona että töissä. Sosiaalitoimi ja poliisi kuuluvat kuvaan. Naapurit soittavat näitä paikalle, kun tilanteet ryöstäytyvät käsistä.

Tomi takertuu aivan vieraaseen mieheen, Ariin, ja yrittää viestittää tälle sekä omaa hätäänsä että huoltaan Mirjasta. Viestintä on vaikeaa, sillä Tomi häpeää kotiaan. Alkoholistiperheen lapsena Tomi on tottunut olemaan näkymätön ja häipymään paikalta hyvän sään aikana, joten Ari on jatkuvasti ymmällä tämän suhteen.

Karkkipäivä on erinomainen läpileikkaus laitapuolen Suomesta. Tarvitaan paljon välittämistä ja yhteistä vastuuta, että Tomin ja Mirjan kohtalot eivät toistu eivätkä ainakaan johda vielä kuvattuja pahempiin tilanteisiin.

Ritva Sorvali

Mielensäpahoittaja katselee tarkasti ympärilleen

Tuomas Kyrö, Mielensäpahoittaja. WSOY 2010.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun aurinko paistoi. Näin alkaa Mielensäpahoittajan takakannen mainosteksti. Tavallaan se kertoo jotain oleellista kirjan aiheista. Päähenkilö eli 83-vuotias suomalainen mies pahoittaa mielensä todellakin mitä kummallisimmista aiheista. Kaiken kaikkiaan aiheita on 40.

Hänelle tulee paha mieli esimerkiksi siitä, että television mäkihyppykisat on lyhennetty minimiinsä. Hän haikailee sitä aikaa, jolloin mäkihyppy kesti talvisunnuntaisin vähintään kahdeksan tuntia. Hän suree myös sitä, kun kauppa ilmoittaa tarjoilevansa alennuksella kaksi pakettia juhlamokkaa per talous eikä kuitenkaan vahdi eri kassajonoissa kaksine paketteineen seisovia pariskuntia.

Miehemme pahoittaa mielensä myös naapurin mielensä pahoittamisesta. Kolehmainen ei ole koskaan marjastanut, mutta ei siedä maillaan thaimaalaista poimijaa. Kolehmainen haluaa että jokamiehenoikeus koskee vain suomalaisia, mutta mielensäpahoittaja on sitä mieltä että se pitää poistaa kaikilta ja säätää tilalle jokamiehenvelvollisuus. Kaikki marjat on kerättävä ja siihen on kaikkien osallistuttava.

Mielensäpahoittaja on hauska ja samalla vakava kirja. Kirjan loppusivuilla kerrotaan, että Tuomas Kyrö (synt. 1974) on sukupolvensa johtavia mielensäpahoittajia. Hän kertookin pahoittaneensa mielensä muun muassa siitä, että häntä kutsutaan nuoreksi kirjailijaksi. Yllättävän hyvin hän pystyy samaistumaan sodankäyneen ikäluokan tuntoihin.

Ritva Sorvali

Naiset rakkauden ja masennuksen syövereissä

Sofi Oksanen, Baby Jane. WSOY 2005.

Nuorten naisten ahdistus ja masennus värittävät Sofi Oksasen Bady Janea. Naiset asuvat Helsingissä, syövät masennuslääkkeitä, solmivat suhteita eri suuntiin. Keskiössä on nuori nainen Piki, jolla on takanaan liuta naissuhteita, kirjan kuvaamana aikana on menossa suhde kirjan minäkertojaan. Baby Jane kertoo ensisijaisesti lesborakkaudesta.

Jotenkin täytyy elää, joten naiset keksivät seksin myynnin. Tai he keksivät naisten käytettyjen alusvaatteiden myynnin. Eri nettipalstoilla ja lehtien palstoilla tuntuu kihisevän miehiä, jotka palavat halusta saada omakseen esimerkiksi naisten käytetyt alushousut. Näitä sitten lähetetään halullisille sieluille ja rahaa tulee.

Kirjan kuvaamassa lesbosuhteessa on samat ongelmat kuin missä tahansa ihmissuhteessa. Jokainen haluaa tulla nähdyksi, olla haluttu ja ihailltu. Jokainen haluaa olla omalle rakkaalleen se ainoa oikea. Jos toinen esimerkiksi tuntuu olevan aina humalassa, kokee toinen osapuoli sen paoksi koko suhteesta: olenko niin ruma, että minua ei voi selvin päin sietää?

Sofi Oksanen kirjoittaa arasta ja ilmeisesti ainakin Suomessa melko vaietusta aiheesta. Hän kirjoittaa siitä, mitä naiset tekevät yhdessä, miten tärkeää läheisyys on, miten haavoittuva ihminen on rakastuessaan. Kirjan minäkertoja pettyy lopulta Pikiin ja muuttaa Joonatanin luo. Mutta hän ikävöi siellä, sillä Piki oli hänen oikea rakkautensa.

Kuvatessaan läheltä esimerkiksi naisten seksibisnestä Sofi Oksanen tavoittaa myös tietynlaista hirtehishuumoria. Kaiken ei tarvitse olla kuolemanvakavaa. Edes seksin ei tarvitse olla kuolemanvakavaa. Tämäkin on varmaan uutta Suomessa, vaikka pitkin maailman sivua on ihmetelty, mille Raamatun Saara  mahtoi nauraa.

Kirjassa on jonkin verran sitaatteja englanninkielisistä laulujen sanoista. Jos nämä laulut ovat lukijalle tuttuja, ne kertonevat vielä omaa kieltään aiheesta. Luin Baby Janen mielikseni, huvittuneena mutta myös järkyttyneenä. Elämä on vaikeaa.

Ritva Sorvali

Naiset synninteossa

Katja Kallio, Syntikirja. Otava 2009.

Katja Kallion kuvaa yhden suvun naisia, naisia kolmessa sukupolvessa. Kaikkia piinaa synninteko. Romaanin sivuille tunkee myös muita naisia, muiden sukujen naisia, joilla on sama vaiva. Synti viehättää.

Synniksi lasketaan ainakin vehtaaminen naimisissa olevan miehen kanssa. Kirja keskiössä on yksihuoltaja Sofia, joka asuu yhdessä kouluikäisen tyttärensä Kertun kanssa. Sofia on rakastunut naimisissa olevaan Temaan. Sofian isä on samanaikaisesti lähtenyt äidin luota ja mennyt asumaan Denisen luokse, äidillä puolestaan on aikoinaan ollut suhde opettajaansa Arnoon.

Kallio kuvaa näitä suhteita vuorotellen ja laittaa henkilöt tapailemaan toisiaan ja kuvaa tapahtumia eri henkilöiden kannalta. Totta kai äitiin sattuu, kun isä ei enää tulekaan kotiin. Hän on muuttanut Denisen luokse. Sofia joutuu peilaamaan omaa syntistä suhdettaan Temaan omien vanhempiensa nykytilanteen kautta. Miltä mahtaa tuntua Teman vaimosta, kun tämä saa tietää missä Tema luuraa?

Pääosa ajasta ollaan Helsingissä, mutta pari kertaa kirjan naiset suuntaavat Savoon, Savonlinnan liepeille. Äiti Tuulikki on kotoisin sieltä, siellä asuu maalaissukulaisia kuten esimerkiksi Hilma. Hilma on topakka nainen, jolla on selkeät mielipiteet esimerkiksi homoista ja hortensian kasvatuksesta. Hilma ikään kuin värittää olemuksellaan koko maalaisuutta.

Erittäin osuvasti Kallio kuvaa nukkekotitaistelun kautta äidin ja tyttären erilaisuutta. Sama monisyinen kuvaustapa jatkuu tavallaan Sofian mielikuvitusystävässä ja häneltä myöhemmin leikkauksen jälkeen löytyvässä kaksoissisaraiheessa. Lukija joutuu miettimään, miten paljon ihminen alitajuisesti tietää asioita jo ennen syntymäänsä. Vai tietääkö hän mitään?

Pidin Katja Kallion tavasta kuvata arkea ja erityisesti naisen elämää siinä. Ristiriitoja on, mutta on myös hyviä hetkiä, ihan lähellä, oikeastaan ihan siinä vieressä. Ne pitää vain huomata.

Ritva Sorvali

Narsistinainen pyörittää kilttiä miestä

Mario Vargas LLosa, Tuhma tyttö. Vuoden 2010 nobelisti. Otava 2010.

Mario Vargas LLosa kuvaa Tuhmassa tytössä kilttiä miestä, joka pysyy jatkuvasti tuhman tytön talustusnuorassa. Tyttö palaa miehen luokse aina epäonnistuessaan muissa suhteissaan ja koottuaan taas itsensä iskukuntoon lähtee uusiin vallituksiin. Kiltti mies Ricardo yrittää parhaansa mukaan pysyä tilanteen tasalla.

Sekä mies että tyttö ovat kotoisin Perusta, mutta ovat rantautuneet Eurooppaan, ensisijaisesti Pariisiin. Mies toimii kääntäjänä ja tulkkina, tyttö valloittaa rikkaita miehiä yhden toisensa jälkeen ja elättää tällä tavalla itsensä. Päähenkilöitä vetää yhteen ehkä yhteinen tausta, lapsuus ja nuoruus sekä varmaan myös tietynlainen yksinäisyys maailmalla.

Tuhma tyttö on eräänlainen narsistin muotokuva. Tyttö on täysin arvaamaton. Vaikka hän kokee kiltin miehen ehkä ainoaksi tukipylvääkseen hän pettää myös tätä ja aivan surutta. Tytön mielestä hänellä on oikeus toimia näin, ei hän koe edes mitään huonoa omaatuntoa. Hän tulee ja menee, ilmoittaa itsestään tai on ilmoittamatta, vuosiin, kuukausiin. Miten milloinkin. Hän myös valehtelee aivan holtittomasti.

Mario Vargas LLosa kuljettaa lukijaa pitkin maapalloa. Perun ja Pariisin lisäksi asutaan Lontoossa, Madridissa, Tokiossa ja lyhyempiä aikoja ties kuinka monessa muussa paikassa. Molemmat päähenkilöt matkustavat sekä työnsä että yksityiselämänsä takia lähes jatkuvasti. Ajassa edetään 1950-luvulta aina 1980-luvulle.  Enimmäkseen pyöritään taiteilijoiden tai yliopistoihmisten maailmassa.

Tuhma tyttö on siis eräänlainen ajankuva 1900-luvun loppupuolen koulutetun keskiluokan nopeasti laajenevasta maailmankuvasta, matkustelusta, pätkätöistä, juurettomuudesta, tietynlaisesta yksinäisyydestä ja sitä helpottamaan kehitetyistä nautinta-aineista. Tämäntyyppinen elämänmeno saattaa toimia mahdollistajana ja jopa kasvualustana myös tuhman tytön narsistiselle elämänmuodolle.

Lukiessa tuli mieleen, että pysyykö ihminen henkisesti kaiken tuon muutoksen mukana? Haluaako kirjailija kertoakin juuri siitä, että ihmisen mieli tulee kaukana perässä, kun ruumis liitelee pitkin maailmaa? Joka tapauksessa kirjassa on valtavasti paikkoja ja yksityiskohtaisia kuvauksia elämänmenosta eri puolilla maailmaa.

Ritva Sorvali

Runeberg tiputetaan jalustalta

Erik Wahlström, Kärpäsenkesyttäjä. Schildts 2010. Finlandiaehdokas 2010.

Johan Ludvig Runeberg (1804-1877) tuli tunnetuksi Vänrikki Stoolin tarinoillaan, runoillaan ja virsillään. Hänen runojaan ovat lukeneet monien sukupolvien koululaiset, onhan häntä tituleerattu Suomen kansallisrunoilijaksi.

Kirjassaan Kärpäsenkesyttäjä Erik Wahlström kuvaa Runebergia ja tämän aikaa eli 1800-lukua paikoin suorastaan inhorealistisesti. Etenkin kirjan loppupuoli koulukiusaamisineen, kodin ankeuksineen ja moninaisine lapsen heitteille jättämisineen on ankeaa luettavaa. Tällainen elinpiiri oli kuitenkin kirjan mukaan kansallisrunoilijamme kasvualustaa.

Kirja alkaa kuitenkin runoilijan vanhuudesta. Runeberg on halvaantunut, istuu pyörätuolissa ja tarkkailee kärpäsiä. Kärpäset toistuvat kirjassa tämän tästä, monet henkilötkin esiintyvät kärpäsinä. Mitä Wahlström tällä kärpäspaljoudella ja kärpästen moninaisella käytöllä haluaa sanoa, sitä en tarkkaan ottaen ymmärtänyt. Luulen että kirja olisi ollut paljon selkeämpi ilman kärpäsiä.

Runebergin vaimo Frederika kärvistelee miehensä taustalla ja tuntuu koko ajan pyytelevän anteeksi olemassaoloaan. Tätä Frederika-kuvaa hieman ihmettelin, sillä hän oli kuitenkin piispan sukulainen, kielitaitoinen ja kaikin puolin oppinut nainen. Miksi hänen piti olla niin alentuvainen? Oliko Runeberg vai hänen oma aikansa hänet sellaiseksi nitistänyt?

Mielenkiintoinen kohtaus näytellään kun Aleksis Stenvall tulee Fredrik Cygnaeuksen puheille. Cygnaeus kehuu ensin Stenvallin tuotantoa, Kullervoa ja muuta, mutta kun Aleksis sitten Cygnaeuksen monen sivun vuodatuksen jälkeen avaa suunsa, oleellisin kysymys on, että voisiko Cygnaeus antaa hänelle hieman rahaa?

Jos Runeberg tiputetaan tässä kirjassa jalustalta, niin näin tehdään myös monelle muulle tuon ajan merkkimiehelle. Wahlström kuvaa näitä herroja ilman liikaa kunnioitusta, kilpailu viroista ja rahoista tuntui pyörivän päällimmäisenä monen mielessä. Ajankuvana, 1800-luvun kuvana, kirja täydentänee hyvin aikaisempaa kirjallisuutta.

Ritva Sorvali

Käsittelemätön syyllisyydentunne uuvuttaa

Juhani Mattila, Uupunut nainen. Teos 2009.

Psykiatri ja psykoanalyytikko Juhani Mattilan teos Uupunut nainen kertoo yhden pitkäkestoisen terapian historian. Elisa tuli terapiaan työuupumuksen takia. Hän oli ollut sairaslomilla tämän tästä eikä työkuormalle näkynyt loppua. Terapiassa käydään läpi Elisan elämää lapsuudesta nykyongelmiin.

Suurin osa kirjasta on tavallaan tuuleen huutamista tai lasivuoren kiipeämistä. Asia ei tunnu etenevän. Elisasta ei tahdo saada selvää. Mattila kirjoittaa kirjan alkupuolella Elisan avuttomuudesta ja passiivisuudesta, että Elisa ei aloittanut mitään oma-aloitteisesti vaan häneltä piti kaikki kysyä. Vastatessaan hän ei sanonut lauseitaan loppuun vaan jätti ne kesken, auki.

Paitsi ongelmia töissä Elisalla oli ongelmia pojan kanssa ja selvittämättömät ristiriidat sekä avioerosta ja että lapsuudenkodista. Elisa ei osaa puhua tunteistaan. Oliko Elisalla tunteita? Terapeutti analysoi Elisaa ja tulkitsee, että tässä ei elä aito minuus vaan epäaito suojakuori. Oliko Elisa psyykkisesti olemassa? Vai oliko Elisa autisti, tai jossain mielessä autistinen? Ja oliko Elisa ollut nykyisen kaltainen tunnekylmä koko ikänsä?

Istunnot terapeutin luona etenevät soutamalla ja huopaamalla, pari vetoa eteenpäin ja vähintään saman verran takaisinpäin. Näin kuluu kuusi vuotta. Elisan varovaisuus tuntuu hänen tavassaan kätellä; hän ei avannut kämmentään, ojensi vain sormensa hätäiseen puristukseen. Unet tuovat aina jotain uutta terapiaistuntoihin, niissä päästään astetta syvemmälle. Myös Elisan olemus ja tapa pukeutua ovat osa hänen tapaansa kertoa tilanteestaan.

Lopulta terapeutti tajuaa, että Elisan elämästä on kokonaan puuttunut myötätunto. Häneltä on kokonaan puuttunut sellainen ihmissuhde, sellaiset ihmissuhteet, jotka olisivat mahdollistaneet sekä myötätunnon antamisen että saamisen. Samalla terapeutti pääsee lähelle Elisan loputonta syyllisyyttä. Elisaan on jollain tavalla iskostunut vahva vakaumus siitä, että hän on itse syyllinen kaikkeen mahdolliseen jopa vanhempiensa avioliiton ongelmiin. Loputon syyllisyys on ajanut häntä suorittamiseen ja uupumiseen. Hän ei ikään kuin millään raadannalla ole pystynyt maksamaan syyllisyysvelkaansa.

Uupunut nainen on mielenkiintoinen tapausselostus pitkäkestoisen terapian vaiheista ja lopputuloksesta. Ihmisen mieli ei korjaannu hetkessä, ei etenkään jos potilas kaikin tavoin vastustaa korjausliikkeitä. Se mitä ilman on lapsena jäänyt, vaatii moninkertaista työtä ja panostusta myöhemmin. Joten lasten hyvinvointiin satsaaminen on kuin panisi rahaa terveen aikuisuuden ja tulevaisuuden pankkiin.

Mattila kertoo Elisasta enimmäkseen maallikkolukijalle, mutta väliin hän kirjoittaa ikään kuin kollegoilleen terapeuteille. Tuolloin hän mainitsee kenen teoriaa hän on missäkin tapauksessa soveltanut. Maallikko voinee halutessaan ohittaa teoriajaksot nopeasti silmäilemällä. Kirja toimii myös ilman niitä.

Ritva Sorvali

Yliviisas Joel pakenee Ranskaan

Tommi Melender, Ranskalainen ystävä. WSOY 2009. Finlandiaehdokas 2009.

Tommi Melender kirjoittaa nuorehkosta miehestä, joka pakenee Suomesta Ranskaan. Joel Raento on kirjailija ja julkkis täällä Suomessa, Ranskassa hän olettaa voivansa olla rauhassa. Hänellä on bisnesnenä ja hän oivaltaa, että hänen menestynyt härnäysbisneksensä ei ehkä enää kovin kauaa lyö leiville. Niinpä hän vaihtaa maisemaa.

Kun Joel pitää luentoa suomalaiselle liituraitakansalle, hän ei kaihda julkeitakaan ilmauksia; yleisö suorastaan huusi ruoskaa, Melander kirjoittaa. Joel tietää olevansa huijari, mutta hänelle maksetaan siitä ja hyvin maksetaankin. Toistaiseksi. Kun yleisö lopulta huomaisi tulleensa petetyksi, hänen olisi hyvä olla kaukana.

Joel on varmaan tyypillinen kulttuuripiireissä notkuva nykymies. Tärkeää on näkyä ja kuulua. Joel on ihastunut ranskalaiseen kirjailijaan Gustave Flaubertiin. Hän lukee tämän kirjeitä ja palauttaa mieleensä tämän ajatuksia. Ranskassa Tommi tutustuu ranskalaiseen Marceliin, jolla on monivaiheinen menneisyys. Joelin ranskalainen ystävä voi siis olla joko Flaubert ja tämä nyky-Marcel.

Veli-Jussi mesoaa jääkiekkokaukalossa. Nuoresta lähtien Jussi on mesonnut ja melskannut, oikeastaan jääkiekko pelasti hänet pahemmilta ongelmilta. Nuoruus onkin maanpäällinen helvetti, kuten joku kirjan henkilöistä analysoi. Kun nuoruudesta pääsee eroon, elämä alkaa sujua.

Tommi Melender kuvaa romaanissaan myös vanhoja ihmisiä. Joelin mummo kuolee alussa ja äiti vaikeroi yksinäisyyttään ja hukuttaa sitä pulloon. Ranskassa Joel katselee vanhoja miehiä, jotka hyväntahtoisina istuskelevat kahviloissa hymynkare suupielessään. He eivät ole uhka kenellekään. Vanhan miehen ei tarvitse enää uhota.

En oikein ymmärtänyt, miksi Joelin piti lähteä Suomesta, miksi koko Eurooppa piti ottaa kirjan miljööksi? Miten naiskauppa ja siihen liittyvät kuviot kuuluivat tähän kirjaan? Mielestäni Joelin hahmo jonkinlaisena joka alan yliviisaana on kiinnostava. Olisin halunnut nähdä, miten hän pelastautuu kuiville täällä kotinurkillaan? Miten hän selittää ”viisaat puheensa”.

En jaksanut kiinnostua ranskalaisista muuten kuin Joelin havaintoina vanhoista miehistä ynnä muista vastaavista katunäkymistä. Odottelin koko ajan, että koska mennään taas Suomeen. Äidin ja veljen puhelinyhteydenotot sieltä päin olivat kirjan kiinnostavinta antia.

Ritva Sorvali

Adoptiolapsi monenlaisessa välitilassa

Heidi Köngäs, Jokin sinusta. Otava 2008.

Jokin sinusta on äitiäsi ja isääsi, vaikka et tietäisi heistä mitään, suorastaan melkoinen osa. Niinpä esimerkiksi adoptiolapset ryhtyvät usein aikuisena etsimään biologisia vanhempiaan. Heidi Köngäs kuvaa kirjassaan Jokin sinusta adoptiolapsen Margan tasapainoilua kahden äidin välissä.

Margan äiti Soili on jättänyt Margan jo vauvana sisarelleen Mirjalle. Alkukahnausten jälkeen Soili häipyi omille teilleen ja Marga kasvoi Mirjan tyttärenä. Kun Marga aikuisena saa kuulla Soilin kuolleen, hän lähtee ottamaan selvää tästä toisesta äidistään, biologisesta äidistään.

Kirjassa eletään pääasiassa 1950-1960-lukuja. Margan perhe muuttaa jossain vaiheessa Ruotsiinkin ja Marga ainoana perheenjäsenenä oppii ruotsin kielen. Heidi Köngäs kuvaa läheltä ja konkreettisesti suomalaisten elämää Ruotsissa, kielipuolisuutta ja eräänlaista toisen luokan kansalaisuutta.

Marga joutuu elämään paitsi kahden äidin välissä myös kahden kielen ja kahden maan välissä. Juuri kun hän menee kouluun, perhe on Ruotsissa ja hän puhuu siellä ruotsia. Parin vuoden päästä tullaan takaisin Suomeen ja Margan pitää opetella uudelleen suomi ja mennä suomalaiseen kouluun.

Köngäs kuvaa vuorotellen äitejä ja tyttöä. Kukin päähenkilö saa oman näkökulman ja saa siis tavallaan kertoa tarinaa omalta kannaltaan. Lukija ymmärtää kaikkien yrittäneen parastaan, mutta elämä meni näin. Lapsen luovuttaminen on kova paikka eikä sitä unohda koskaan. Vaikuttaa siltä, että Soilin koko loppuelämä meni tämän asian selvittämisessä.

Jokin sinusta on hyvä näkökulma 1950-luvulla syntyneen ja Ruotsiin muuttaneen sukupolven kokemuksiin. Vaikka Margan perhe menee sinne vain pariksi vuodeksi, avautuu kirjasta näkökulma siirtolaisuuteen ja etenkin siihen, miten lapset sen kokivat.

Ritva Sorvali

——

Asejuna kolkutteli Kouvolan ohi vuonna 1918

Antti Tuuri, Suuri asejuna Pietarista. Kustannus HD 2006.

Antti Tuuri kuvaa uusimmassa kirjassaan ”Suuri asejuna Pietarista” juuri junakuljetusta. Tammikuun lopulla vuonna 1918 kuljetettiin punaisten rintamia varten suuri asejuna Pietarista Tampereelle. Aseita luovutettiin väliasemilla paikallisille punaisille, mutta määränpäänä oli Tampere.

Matka kesti noin viikon. Alkuvaiheessa Pietarin lähistöllä oli punaisten ja valkoisten välisiä mittelöitä, mutta muuten reitti oli suhteellisen rauhallinen. Jännittävin tilanne oli Korian sillan kohdalla. Valkoiset olivat yrittäneet räjäyttää sillan, joten punaisen asejunan vaunut piti tyrkätä yksitellen sillan yli.

Punaisten sotimisen alkeellisuus näkyy junamatkan aikana. Kuljetusta johtava Eino Rahja joutuu koko ajan vahtimaan, että vartijat pysyvät paikoillaan eikä kesken kaiken panna ranttaliksi. Viipurista matkaan lähtevä naisryhmä suhtautuu sotaan huomattavasti miehiä vakavammin.

Kirjan jännite tuleekin oikeastaan siitä, mitä tapahtuu sen jälkeen kun kirja loppuu. Kirja loppuu nimittäin 2.2.1918. Tuolloin juna saapuu Tampereelle. Valkoiset ovat Vilppulassa ja sota on vasta alkuvaiheessa. Kun tietää mitä seuraavien kuukausien aikana tapahtui, koko junakuljetus näyttäytyy eräänlaisena punaisten sotavalmistelujen pienoiskuvana.

Tapahtumat on kuvattu kuljetuksen johtajan Eino Rahjan kautta. Rahja seuraa tilannetta, soittaa eteenpäin onko reitti selvä ja valvoo joukkoja. Esimerkiksi Kouvolan asemalla Eino Rahja kertoo: –”, menin asemarakennukseen. Siellä oli asemaravintola auki ja täydessä toiminnassa.” Kouvolassa oli tuolloin erillinen asemaravintolarakennus, mutta oliko ravintola kansalaissodan aikana poikkeuksellisesti siirretty asemarakennukseen? Varmaan jotain erillisjärjestelyjä on ollut, sillä oletan Tuurin tutkineen asemien olosuhteet.

Ajan kuva tuntuu nimittäin uskottavalta. Esimerkiksi puhelimia on vain asemilla eikä niilläkään saa aina yhteyttä. Ajatus puhelujen kuuntelemisesta on koko ajan päällä, nimiä ei saisi mainita. Puhelut ovat lyhyitä. Vallanvaihto on rautatieläisillekin uusi asia. He ovat tottuneet tiettyyn byrokratiaan eivätkä meinaa heti sopeutua uuteen valtaan.

Ritva Sorvali

—

Koko suvun synnit pienen tytön harteilla

Riikka Pelo, Taivaankantaja. Teos 2006.

Riitta Pelon esikoisromaanissa Taivaankantaja eletään 1960-lukua uskonnon sävyttämällä maaseudulla. Kirjan päähenkilö on 7-vuotias Vendla, joka elää isoäitinsä kanssa. Isoäiti on puolisokea, joten tyttö joutuu huolehtimaan paljolti itse itsestään.

Tyttö on imenyt itseensä kylän uskonnollisen kulttuuri-ilmaston ja ajattelee koko ajan syntiä ja kadotusta. Hän kokee itsensä erityisen syntiseksi sen takia, että ei mielellään sano tervehdittäessä Jumalan terve, vaikka niin pitäisi sanoa. Lähes koko kylän väki on uskossa ja pitää seurojaan koululla.

Tyttö kokee itsensä syntiseksi senkin takia, että hänen äitinsä ja mummonsa ovat olleet julkisyntisiä. Myös vastikään kuollut Paappa on ollut viinamäen miehiä ja siltä osin syntinen hänkin. Lisäksi mummo on leskeksi jäätyään taantunut taloudenhoidossaan niin paljon, että häneltä on pitänyt viedä lehmät pois. Häpeä sekin ja synti.

Mielestäni Riikka Pelo kuvaa mielenkiintoisesti tytön yksinäistä elämää. Mummo hoippuroi omia menojaan ja tyttö kulkee pitkin kyliä. Seurojen aikana ihmiset kokoontuvat yhteen tunnustamaan syntejään. Syntisyys ja katuminen sävyttävät kaikkien elämää.

Romaanin kylän uskonnollisuus on rajoittavaa ja tuomitsevaa uskonnollisuutta. Jos Vendla erehtyy hypähtelemään ja tanssahtelemaan, on synnintunto heti niskassa. Äidin lähettämä syntinen punainen mekko saa mummon käsissä kovan nujuutuksen ja poltetaan poroksi saunanuunissa.

Vendla tutustuu yksinäisillä reissuillaan ihmisenpoikaan. Tämä on entinen kyläläinen, joka on seilannut maailmaa ja palannut kotitalolleen. Jonkin aikaa kylää tarkastellaan hänen näkökulmastaan. Samalla paljastuu jotain Vendlan äidistä ja edellisen sukupolven lapsista muutenkin.

Kirjailija enteilee romaanin lopun tapahtumia muun muassa kertomalla kylän aikaisemmista onnettomuuksista. Lisäksi seuratalossa lintu lentää ikkunaan ja kuolee. Vendla huolehtii kuolleelle linnulle hyvät hautajaiset. Lapset hautaavat leikeissään Vendlan hiekkaan.

Kirjassa on paljon raamatullista nimistöä ja raamatullista symboliikkaa lienee Vendlan kotiinpaluu lehmän selässä. Ihmisenpojalla on omat ongelmansa, ja syntinen hän on jos kuka, mutta toimii Vendlan hyvänä haltijana.

Mielestäni Taivaankantaja on kiinnostava esikoisteos. Vendlan tarinasta jäi mieleen ajatus siitä, kuinka paljon nykylapsissa on taivaankantajia, vastuunkantajia, ainaiseen synnintuntoon tuomittuja?

Ritva Sorvali

Hotakainen kirjoittaa läheisyyden kaipuusta

Kari Hotakainen, Huolimattomat, WSOY 2006. Finlandiaehdokas.

Kari Hotakaisen uusin kirja on tavallaan dekkari. Kirjassa kolme päähenkilöä. Yksi näistä katoaa. Rikoskomisario Antero Mokka kuulustelee lähes koko kirjan ajan naista, jolle kadonnut mies oli viimeksi soittanut.

Rikosaiheen lisäksi Hotakainen pohtii meidän ihmispolojen yksinäisyyttä, läheisyydenkaipuuta. Miten se näkyy ja tuntuu ihmisen elämässä? Miten apaattisen oloisina ihmiset raahustavat töihinsä, missä kaikki ilo on?

Kirjan naispäähenkilö on perustanut firman hoitamaan miesten yksinäisyyttä. Miesten estot ovat niin kovia, että vain maksua vastaan ja vieraalle henkilölle voi niistä kertoa. Kosketusarkuus on niin kova, että vain asiakassuhteessa voi siihen antautua.

Porno ja seksi ovat eri asia. Niitä yksi ja toinen harrastaa minkä kerkiää. Mutta hellyys ja läheisyys ovat paljon vaativampia asioita. Niistä ei uskalla ihan kenelle tahansa puhua, saatikka että menisi hyväilemään toista tai päästäisi jonkun lähelleen.

Ihmisen yksinäisyys on syvimmillään silloin kun yksi päähenkilöistä makaa kylmässä ojassa. Hän kylmenee siellä vähitellen lähes kauttaaltaan. Onko tuo oja kuva nykyihmisen yksinäisyydestä? Olemmeko kaikki kuin kylmässä ojassa?

Hotakaisen kieli on suoraan asioihin sukeltavaa, reippaasti etenevää ja ilmeikästä. Häntä lukiessaan tuntee kulkevansa ikään kuin tämän hetken ihmisen yhteisellä kokemuspinnalla. Näin me kaikki olemme jossain määrin kokeneet tai ajatelleet.

Ehkä alun runsas pornografiahistoriikki saattaa pelästyttää jonkun lukijan, mutta tätä mulkuttelua ei kannata pelästyä. Hotakainen suhtautuu pornoonkin kylmän viileästi ja analysoiden. Kyseessä ei ole tirkistely vaan tarkastelu.

Hotakaisen kirja ansaitsi ehdottomasti finlandiaehdokkuuden. Esimerkiksi komisario Mokan kuulustelutekniikka on jotain sellaista, minkä toivoisi olevan käytössä kaikissa poliisipiireissä. Sen ydinsanoma on kuuntelu, kuuntelu kaikilla aisteilla.

Ritva Sorvali

Aikuiset jäävät nuorten telaketjujen alle

Jari Järvelä, Romeo ja Julia. Tammi 2007. Finlandiaehdokas vuonna 2007.

Mistä ihmeestä Jari Järvelän Romeossa ja Juliassa on kyse? Onko se kuva nykynuorisosta? Onko se jonkun painajaisuni? Onko se eri tavoin vammautuneiden ihmisten kuva? Tätä kaikkea tulee miettineeksi laskiessaan kirjan käsistään.

Romeo ja Juliaa kertoo 17-vuotiaasta Vanttesta ja 13-vuotiaasta  Juliasta. Aluksi kuvataan nuorten elämää ikään kuin kotioloissa, mutta suurin osa kirjasta keskittyy nuorten pakomatkaan. He lähtevät liftaamaan.

Aluksi he kulkevat venäläisissä rekoissa, sitten he asustelevat jonkin aikaa Julian mummin mökillä ja lopuksi vielä yhdellä huvilalla. Kirjan lopulla heidät löydetään talvisesta huvipuistosta, jonka lumisia laitteita he ovat saaneet käyntiin.

Järvelän antama kuva näistä nuorista on niin ankea, että ajattelee asiaa mistä päin tahansa, pahalta tuntuu. Aikuisen lukijan on pakko ruveta miettimään, millaista uutta sukupolvea me olemme kasvattamassa? Tavallaan nämä nuoret ovat kuin kuka tahansa, mutta toisaalta rupeaa ajattelemaan, mitä he oikein ovat?

Voiko terve ihminen murhata toisen ja jatkaa elämäänsä, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut? Näin tässä kuitenkin näyttäisi käyvän. Ja vielä monta kertaa, nuoret jättävät jälkeensä melkoisen ruumiskasan.

Nimi Romeo ja Julia viittaa vanhaan tunnettuun näytelmään, jossa nuoret kuolevat riitelevien sukujen uhrina. Tuossa näytelmässä aikuiset asettuvat nuorten rakkauden tielle. Mikä on aikuisten rooli ja vastuu Jari Järvelän kirjassa? Pitäisikö aikuisilla olla isompi rooli?

Näkökulma on kuitenkin kokonaan Romeon eli Vantten näkökulma. Kirjan alaotsikko on ”Me vaan rakastettiin toisiamme”. Takakannessa Romeo ylistää nuoren rakkauden voimaa:” —polvistukaa sen saapuessa. Turha valittaa, kun jäätte eteen ja telaketjut rusahtelevat yli. Oma vika.”

Tässä kirjassa monet aikuiset jäävät nuorten ajamien telaketjujen alle. Onko se uhrien oma vika? Mitä he olisivat voineet tehdä? Mitä aikuiset voivat tehdä ja mitä heidän pitää tehdä, jotta tällaista ei oikeasti tapahtuisi?

Ritva Sorvali

Mitä kohti olemme menossa ja kenen kanssa?

Juha Itkonen, Kohti. Otava 2007. Finlandiaehdokas vuonna 2007.

Juha Itkonen oli jo toista kertaa finlandiaehdokkaana uudella kirjallaan Kohti. Mielestäni Kohti on ehdokkuutensa ansainnut. Se kertoo monista tärkeistä nykyajan aiheista mielenkiintoisesti yhden perheen kautta.

Päähenkilö on ulkomaankauppaministeri Tapani Ansas eli Tappi. Tapani on tehnyt omaisuuden it-alalla ja myynyt yrityksensä sopivassa saumassa ulkomaalaiselle sijoittajalle. Niinpä Tapanin talous on kunnossa. Nyt kuusikymppisenä hänet saatiin houkuteltua politiikkaan ja istutettua ministerin pallille.

Romaani kertoo Tapanin muutamasta päivästä Thaimaassa tsunamin jälkeisenä aikana. Tytär Julia on kadonnut maailmalle ja jostain television Thaimaata kuvaavasta dokumenttipätkästä joku on nähnyt tämän puuhaavan sikäläisessä avustusryhmässä. Niinpä isä lähtee tapaamaan tytärtään. Samalla matkalla on myös perheen pörssissä työskentelevä poika Jussi.

Muutaman päivän aikana kuvataan perheen tapaamista ja vähittäistä lähentymistä. Samalla kirjailija antaa henkilöidensä palata muistoihinsa, vanhempien eroamiseen, äidin ja isän uusiin suhteisiin, äidin kuolemaan, sisarusten välien kehittymiseen sekä myös Tapanin it-yrityksen perustamiseen ja vähittäiseen nousuun. Tapanilla ei ole ollut aikaa perheelleen silloin kun lapset olivat pieniä, mutta ei sitä oikeastaan olisi nytkään ministerin pallilla istuessa.

Mielenkiintoista on esimerkiksi kirjassa kuvattu toimitusjohtajan ja ministerin työn erilaisuus. Oman firmansa toimitusjohtajana Tapani Ansas koki olleensa vapaa tekemään niin kuin hänestä missäkin tilanteessa oli hyvältä tuntunut. Ministerinä hän kokee olevansa eräänlainen sätkynukke, jota muut pyörittävät: matkusta sinne niiden kanssa, avaa silta siellä, näyttäydy täällä, hymyile joka suuntaan. Pokkuroidessaan joka puolelle Tapani Ansas kokee olevansa ensisijaisesti hölmö.

Kirjassa pohditaan myös globaalia maailmantaloutta ja sitä pyörittäviä lakeja. Minkä takia tehtaat siirtyvät Kiinaan? Kenen syy? Kenelle voittoja kahmitaan, ketkä maailmantaloutta oikein pyörittävät? Pörssihai Jussi selittää asian siskolleen: Eläkerahastot ovat Suomen suurimmat sijoittajat. Ne vaalivat meidän kaikkien eläkkeitä. Me kaikki yhdessä olemme ne markkinavoimat, jotka vaativat tehtaita siirtymään Kiinaan.

Juha Itkonen kirjoittaa reippaasti etenevää ja ilmeikästä tekstiä. Lisäksi hän antaa henkilöille aikaa selvitellä suhteitaan, suuttumus ei suinkaan mene hetkessä ohi ei ainakaan perhepiirissä. Parhaiten ihminen vetoaa toiseen heikkoudellaan. Niinpä vasta juotuaan itsensä tiedottomaan tilaan Khao Lakin rantahietikolla ja hävittyään pimeään yöhön Tapani saa aikuiset lapsensa hätääntymään..

Kirjaa lukiessa miettii monia asioita, perheen asioita, sukupolvien välisiä asioita, maailman talouden asioita, maailman tulevaisuutta. Mutta kaikkein eniten varmaan miettii omaa osaansa tässä maailmassa: Mitä kohti olen menossa? Missä kunnossa ovat asiani lähimmäisteni kanssa? Onko minulla aikaa sille, mitä pidän kaikkein tärkeimpänä?

Kohti on hyvä kirja.

Ritva Sorvali

Hymyile vauvallesi ja pidä tätä sylissä

Jukka Behm, Dr. Mumbai. Tammi 2007.

Kouvolalaisen Jukka Behmin esikoisromaani Dr. Mumbai voitti vuonna 2007 kustannusosakeyhtiö Tammen järjestämän pohjoismaisen aikalaisromaanikilpailun. Romaani kertookin aivan tästä päivästä, yhdestä joulukuisesta päivästä nyky-Helsingissä. Dr. Mumbai on palkintonsa ansainnut.

Kirjassa intialaissyntyinen psykiatri Satish Rao on rantautunut Suomeen, opetellut suomen kielen ja harjoittaa nyt psykiatrin ammattiaan Helsingissä. Satish asuu suomalaisen yksinhuoltaja-Jonnan kanssa ja odottaa tämän kanssa yhteistä lastakin. Satishin intialainen äiti puolestaan on tullut Helsinkiin puuhaamaan poikansa häitä intialaisen serkun kanssa. Satish Rao eli dr. Mumbai on monen tulen välissä.

Satish on kirjoittanut kirjan suomalaisesta kasvatuksesta. Satish väittää kirjassaan, että jos lapsia pidettäisiin sylissä silloin kun he ovat pieniä, psykiatreja ei nykyisessä mitassa tarvittaisi eikä etenkään psyykelääkkeitä. Satish väittää kirjassaan, että suomalaisten lasten ongelmat ovat heidän vanhempiensa aiheuttamia: lapset tarvitsevat uudet vanhemmat.

Suomalaiset eivät tietenkään hyväksy sitä, että joku intialainen tulee neuvomaan heille, miten heidän pitäisi lapsiaan kasvattaa. Niinpä Satish saa uhkauskirjeitä tyyliin, sinä olet kuollut. Mutta työpaikka toistaiseksi säilyy, sillä psykiatrian ammattilaisista on valitettavasti Helsingissä pulaa.

Jukka Behm kuvaa maahanmuuttajapsykiatrin yhtä päivää. Takautumien ja muistojen kautta mennään kuitenkin sekä Satishin että tämän avovaimon Jonnan lapsuuteen ja nuoruuteen sekä pariskunnan tapaamiseen. Behm on poiminut kirjaansa paljon nykyajan ilmiöitä, joita on muun muassa johonkin oppiin tai uskoon hurahtaminen.

Dr. Mumbai on sujuvasti kirjoitettu ja helppolukuinen. Jo sitä lukiessaan rupeaa pohtimaan omaa lapsuuttaan ja omia otteitaan vanhempana. Täydellisiä vanhempia lienee turha etsiä, mutta kukin voinee kehittyä myös tällä saralla. Jo sen ymmärtäminen ja hyväksyminen, että lapsi ei hoidu itsestään vaan vaatii, vaatii ja vaatii, on kehittymistä.

Jukka Behm on hienosti valinnut ulkomaalaisnäkökulman, intialaisnäkökulman herättelemään meitä jöröjä suomalaisia hymyilemään lapsellemme, pitämään tätä sylissä, pitämään tätä hyvänä. Kaikki on loppujen lopuksi niin helppoa. Vanhemman hymy on parasta lääkettä pienelle lapselle. Vanhemman ei tarvitse tehdä muuta kuin vastata ystävällisesti lapsen tarpeisiin.

Ritva Sorvali

Pääsevätkö Jumala ja Saatana eläkkeelle?

Keitä mahtavat olla Jumppu ja Santtu Erik Wahlströmin uudessa romaanissa Jumala. He ovat tietenkin Jumala ja Saatana. He saavat molemmat siirtyä kirjan lopulla täysin palvelleina vanhuuden lepoon.

Jollei aikaisemmin älynnyt nauraa Wahlströmin kirjaa lukiessaan, niin ainakin lopussa nauru maittaa. Lopussa ollaan nimittäin tultu aivan nykyaikaan, jolloin tittelit on heitetty pois. Kaikki ollaan vain jumppuja ja santtuja. Ainoastaan Jeesuksen äiti Maria on niin vanhanaikainen, että haluaa vielä käyttää esimerkiksi Jumala-nimeä.

Wahlström lähtee liikkeelle aivan Raamatun alkusivuilta tai oikeastaan vieläkin kauempaa. Jumala on kaiken keskus ja luoja. Hän luo Aatamin ja Eevan ja ompelee näille vaatteetkin. Jumala pitää luotujaan kurissa kovalla kädellä. Oikeastaan Vanhan Testamentin nuori Jumala on mielivaltainen, itseään täynnä oleva tyranni.

Jumala määrää esimerkiksi valitun kansansa miehet ympärileikattaviksi. Mutta ihmettelin minkä takia ympärileikatut esinahat ovat Jumalalle niin tärkeitä? Hänellä on niitä taivaassa hyllymetreittäin, ja lisää hyllyjä kalkutellaan koko ajan. Jumala nauttii erityisesti Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin esinahkojen katselusta. Käsittämätöntä.

Vähitellen Jumala aikuistuu. Ja kuten kuka tahansa keski-ikäinen mies, Jumalakin keksii että hänen pitäisi hankkia poika. Jeesuksen maallista elämää ei kirjassa juuri kuvata, taivaallista kylläkin. Siellä Jeesus taivaan kartanoissa lymyilee Jumalan selän takana eräänlaisena äidin lellipoikana.

Taivaan kartanoissa on luonnollisesti enkeleitä, serafeja, keruubeja ja tietysti pyhä Pietari ovella. Ovi onkin taivaan kiinnostavin yksityiskohta. Ovella päätetään, miten minkäkin sielun käy. Oven vierustalla rietastelevat nimittäin Saatanan asiamiehet ja ottavat oitis osan sieluista omaan käsittelyynsä.

Wahlström kuvaa vajaalla 300 sivulla koko kristinuskon historian Jumalan näkökulmasta. Tosin arkkienkelit ovat tärkeässä roolissa, mutta pääosa on Jumalalla.

Monesti tuli mieleen Danten Jumalainen näytelmä. Nimittäin Wahlströmin kirjan loppupuolella paavit sun muut kirkkoisät keekoilevat päällimmäisinä helvetin käsittelyssä.

Kirja herättää paljon kysymyksiä: Miksi meidän uskontomme on niin kärsimyskeskeinen? Miksi nainen on edelleen toisen luokan kansalainen? Miksi sota hyväksytään paremmin kuin seksi? Miksi ihmistä pitää nöyryyttää? Miksi tottelevaisuus on arvo sinänsä? Miksi epäily ja kysely on kielletty? Miksi ihminen on ensisijaisesti paha?

Kiitos hyvistä kysymyksistä Erik Wahlström. Niitä voi kukin lukija jatkaa mielessään. Voi kysyä, millainen meidän maamme ja Eurooppamme olisi ilman kristinuskoa jumalineen ja saatanoineen? Voi kysyä, mitä hyvää kristinusko on meille antanut kaikesta kärsimyspainotteisuudestaan ja sotaisuudestaan huolimatta?

Voi kysyä, mitä kristinusko merkitsee nykyihmiselle? Pääsevätkö Jumppu ja Santtu eläkkeelle? Ja saako näille sankareille nauraa? Miksi Saara nauroi?

Ritva Sorvali

Laatikkoon:

Erik Wahlström, Jumala. Schildts 2006.

Erik Wahlström oli vuonna 2004 finlandiaehdokkaana romaanillaan Tanssiva pappi, joka kuvasi kansakoulumme isän Uno Cygnaeuksen elämää. Romaanista tehty teatteriesitys on edelleen Svenska Teaternin ohjelmistossa.

Kadonneen nuoruuden metsästystä Thaimaassa

Jukka Behm, Matkoilla. Tammi 2009.

Kouvolassa asuu taas oikea kirjailija, Jukka Behm. Sitten Unto Seppäsen päivien ei kovin moni kirjailija liene ainakaan pitempiä aikoja täällä viettänyt. Muutama dekkarikirjailija sentään löytyy.

Jukka Behmin toinen romaani Matkoilla kertoo jo nimellään, että todennäköisesti ollaan jossain muualla kuin Kouvolassa. Ollaan Phuketissa, Thaimaassa, lomaparatiisissa tai lomahelvetissä, miten sen nyt ottaa. Behmin kirjan sävy ja loppuratkaisut viittaavat enemmän helvetin suuntaan.

Muutama henkilö palaa kotiin sinkkiarkussa.

Kirja ei tosin kuvaa tsunamia eikä uutta tsunamia koeta. Yksi henkilö meinaa hukkua, mutta muuten vesi pysyy loitolla. Muita kokemuksia kirjan kuvaamat henkilöt yrittävät kuitenkin epätoivoisesti hankkia. Phuketissa on tarjolla nuoruutta ja kaikenlaisia palveluja. Mitä vain joku keksii haluta, se hänelle heti kaksi käsin juoksujalkaa tarjoillaan. Laskun kanssa tietenkin.

Jukka Behm kuvaa tarkemmin noin kymmentä lomalaista. Näillä ei aluksi näytä olevan mitään yhteyttä toisiinsa, ja tämä vaikeutti mielestäni kirjan imua. Mutta kun sitkeästi jatkoin lukemista, alkoi jotain yhteyksiä löytyä. Yksi kirjan henkilöistä on kirjailija, jonka tarkoitus on ilmeisesti tehdä matkasta kirja. Lopussa kävi ilmi, että henkilöt ovatkin hänen tulevan kirjansa henkilöitä.

Ehkä myös tämä moninkertaisen fiktion mahdollisuus vieroitti henkilöihin samaistumista. Etenkin kirjan lopussa nämä ikään kuin hajoavat eri fiktioiden sekamelskaan. Kuin olisi nähnyt unta, joka viimeistään lentokentälle tullessa haihtuu taivaan tuuliin. Niinpä kuvattuja henkilöitä tai heidän kohtaloitaan ei jää suremaan.

Mutta yleiskuva Phuketista jää mieleen. Se on kuva kahden kerroksen väestä, jossa nuoret pienet palvelijat liitävät hymyhuulin paikasta toiseen ja jossa keski-ikäiset tai vanhat länsimaalaiset istuskelevat aurinkotuoleissa ja palveluttavat itseään. Eletään nopeasti kokoonkyhätyssä muovimaailmassa, jossa raha vaihtaa liukkaasti omistajaa.

Ääriesimerkki lienee norjalaisen vanhuksen ja thaityön häät. Hääparin ikäeroksi arvioidaan noin 60 vuotta eikä sulhanen esimerkiksi pystynyt tanssilattialla muuta kuin seisomaan. Mutta tässä hääjuhlassa kiteytyi Phuketin vetovoima – rahalla voi ostaa kaikkea, jopa nuoruutta.

Onko tämä paratiisi vai helvetti, sen voinee kukin lukija itse päättää? Jukka Behm kuvaa kuitenkin tarkasti tiettyjä tilanteita, vastakohtia, henkilöiden toiveita ja tarpeita. Henkilöiden irrallisuuden takia romaani vaikuttaa tavallaan novellikokoelmalta. Onko kirjailijahahmo ehkä luotu viimeisenä sitomaan lankojen päät yhteen?

Ritva Sorvali

Espanjan historiaa dekkarin muodossa

Carlos Ruiz Zafón, Tuulen varjo. Otavan Loistopokkari 2009.

Tuulen varjo kauhistuttaa ensin paksuudellaan, pokkarina 647 sivua. Mutta kun makuun pääsee, kirja on pakko lukea loppuun. Kovista aiheistaan huolimatta teos yllättää hillittömällä huumorillaan.

Tuulen varjo kertoo kirjakauppiaista, kirjojen keräilijöistä, köyhyydestä ja rikkaudesta, Barcelonan kaupungin kirjavasta historiasta, kateudesta, katkeruudesta, suuresta rakkaudesta ja luonnottomasta julmuudesta, rohkeudesta ja pelkuruudesta, häpeästä ja anteeksiannosta sekä elämänriemusta.

Kaiken tämän Ruiz Zafón on punonut tavallaan dekkarin kaapuun. Ensin etsitään tiettyjä kirjoja, sitten henkilöitä jotka tietävät jotain kirjoittajasta ja lopulta itse kirjojen kirjoittajaa. Kun koko ajan tihkuu uutta tietoa kirjoittajan lapsuudesta, nuoruudesta, rakkaudesta ja paosta, paljastuu myös kuvatun ajan espanjalainen elämänmeno.

Pääosin eletään 1950-lukua, mutta kertomuksissa käydään läpi koko 1900-luvun alkupuoli. Espanjan historia sisällissotineen tihkuu läpi ja värittää henkilöiden elämää. Erityisen pelottavaa on, että kansa jäykistyy kuin kuolleeksi, kun näkee poliisin kävelevän vastaan. Pelottavaa on myös se, että jos sadisti istuu tarpeeksi korkeassa virassa, hän saa kenenkään puuttumatta tehdä mitä hyvänsä.

Oikeastaan kaiken taustalla on neljän koulupojan yhteisö. Pojat ovat syntyneet 1900, kaksi heistä on lähtöisin Barcelonan rikkaimmista perheistä ja kaksi muuta taas köyhimmistä. Pojat käyvät samaa koulua ja heidän vaiheitaan seurataan kirjassa sittemmin aina 1950-luvulle asti.

Kirjakauppiaat tutkivat näiden poikien elämää. He joutuvat tutkimaan näitä asioita, kun he salapoliisin sinnikkyydellä selvittävät yhden kirjan kohtaloa. Kirjallisuus nouseekin Tuulen varjossa arvoon arvaamattomaan. Kirjallisuus on kaikki mitä ihmisellä on. Kirjan avulla ihminen voi peilata omia kokemuksiaan toisen ihmisen kokemuksiin.

Niinpä kirjailija todistaakin useampaan kertaan ”että kirja on peili, josta voimme nähdä vain sen, mitä meillä on sisällämme ja että lukiessamme panemme peliin koko sielumme ja sydämemme”. Tuulen varjo kuvaa ihmisiä, jotka rakastavat kirjoja ja ovat valmiit tekemään mitä hyvänsä kirjallisuuden levittämiseksi. Nämä ihmiset etsivät tärkeäksi kokemaansa kirjaa henkensä kaupalla.

Sen lisäksi että Tuulen varjo antaa läpileikkauksen viime vuosisadan alun Espanjasta, se kertoo huikealla tavalla mahtavista persoonista. Erityisen kiinnostava henkilö oli kirjakauppa-apulainen Fermín, jonka olisin suonut olevan mukana alusta alkaen. Vai oliko hän mukana jo alussa?

Tuulen varjo on eräänlainen Espanjan Täällä Pohjantähden alla. Sisällissota on niin kova juttu, että vaatii vuosikymmeniä ennen kuin siitä pystyy puhumaan saati kirjoittamaan. Vuosikymmeniä meni meiltä ja näin on todennäköisesti käynyt myös Espanjassa.

Carlos Ruiz Zafón eli lapsuutensa 1960-luvun Barcelonassa ja on todennäköisesti imenyt itseensä tuon ajan ilmapiirin, jossa esimerkiksi sisällissodan kauhut ovat vielä eläneet käsin kosketeltavina. Ei niinkään puheissa kuin yleisessä ilmapiirissä. Tämä ilmapiiri tihkuu läpi kirjan sivuilta.

Ritva Sorvali

Kun Kuopiota pommitettiin kesällä 1941

Sirpa Kähkönen, Lakanasiivet. Otava 2007. Finlandiaehdokas.

Sirpa Kähkösen Lakanasiivet on uusi kirjallisuutemme yhden päivän romaani. Se kertoo heinäkuun ensimmäisestä päivästä Kuopiossa vuonna 1941. Tuolloin Kuopiota pommitettiin. Muina jatkosodan päivinä ei sitten enää pommitettukaan.

Kirjan liepeen mukaan Lakanasiivet on neljäs osa Kuopiota kuvaavassa historiallisessa sarjassa. Niinpä sarjaa tuntemattoman olikin kohtalaisen vaikea päästä sisälle henkilöiden elämään. Vaikeutta lisäsi se, että kirjassa kuvataan vuoronperään ainakin 20 eri ihmisen vaiheita.

Lakanasiipiä lukiessa tulee mieleen Joel Lehtosen Putkinotko ja Frans Emil Sillanpään Ihmiset suviyössä. Nämäkin ovat yhden lämpimän kesäpäivän ja kesäyön kuvauksia, joissa kuvakulma vaihtelee henkilöstä ja ihmisryhmästä toiseen. Molemmissa on myös tietynlainen uhka ilmassa kuten Lakanasiivissä tuo mainittu pommitus.

Kun eletään jatkosodan aikaa, miehet ovat rintamalla ja naiset kotona. Osa lapsistakin on lähetetty maalle. Kuvattuna päivänä pestään pyykkiä, hoidetaan suhteita puoleen ja toiseen, koira saa pentueen, laivoja saapuu Kuopion satamaan, yksi päähenkilöistä vangitaan, kaupungissa olevat lapset häviävät, yksi naisista menee kihloihin ja ryyppyjengi juhlii sillan alla.

Ehkä pitäisi lukea sarjan edelliset osat, jolloin kuhunkin henkilöön pääsisi paremmin sisälle. Nyt henkilöt jäävät tyypeiksi. Pääasiaksi nousee Kuopion kaupunki ja sota-ajan elämänpiiri. Sille näyttää olleen oleellista ainakin se, että kaikki tuntemattomat tarkastettiin huolellisesti.

Mutta mitä tarkoittavat kirjan lentomatkat. Naiset kohoavat lakanasiivilleen ja kirjan lopussa marsalkka Mannerheim lähtee hänkin lentoon sankarivainaja Jaakon kanssa ja lentää tarkastamaan Suomen maata. Kirja päättyy ikään kuin marsalkan sanoihin: Tulkoon tulinen aamunkoitto ja verinen suuruus.

Sirpa Kähkösen kirja kertoo varmaan enemmän kuin mitä yhdellä lukukerralla hahmottaa. Mutta varmaan henkilöiden runsauden takia kokonaisvaikutelma jäi hieman pinnalliseksi. Koko sarjan lukeneet kokevat kirjan varmaan aivan eri tavalla.

Ritva Sorvali

Kävellen ja purjehtien maailman ympäri

Olli Jalonen, 14 solmua Greenwichiin. Otava 2008. Finlandiaehdokas.

Olli Jalonen kuvaa uusimmassa kirjassaan matkaa maailman ympäri nykyaikana, mutta vanhan ajan välineillä. Kyseessä on 1700-luvun vaihteessa tutkimusmatkailleen Edmund Halleyn juhlavuoden kunniaksi järjestetty kilpailu, jossa maailma pitää kiertää pääasiassa kävellen ja purjehtien.

Matkalle lähtee muiden joukkueiden mukana englantilainen pariskunta ja kaksi suomalaista veljestä. Matkan edetessä nelikko hitsautuu yhä enemmän yhteen, oikeastaan matkaa tehdäänkin paitsi maantieteellisesti myös matkustajien sisimpään. Näkökulmahenkilöinä ovat suomalaiset veljekset, jotka väliin muistelevat muun muassa suomalaista lapsuuttaan.

ISKU Matkaa tehdään 0-pituuspiiriä pitkin, joka suurimman osan ajasta kulkee asumattomilla seuduilla, merillä ja napapiireillä. Maapallo ei tuolla pituuspiirillä tunnu ylikansoitetulta vaan päinvastoin suhteellisen autiolta ja kylmältä. Matkaa ohjataan tietokoneella Lontoosta käsin. Pitkin matkaa on siroteltu tiettyjä tärppejä, jotka matkalaisten pitää löytää ja näin todistaa käyneensä paikalla.

Tietysti voi kysyä, mitä järkeä tässä kaikessa oli? Matka kesti noin vuoden, ja sen aikana matkustajat kärsivät vilua ja nälkää ja pelkäsivät henkensä edestä. Palkaksi he saivat matkan jälkeen kertoa kokemuksistaan tiedotusvälineille ja muille kiinnostuneille. Saivat ketkä halusivat ja olivat hengissä.

ISKU Matkustaminen näyttää aika ajoin kuin jonkin lahkon hartaudenharjoitukselta, suorastaan hurmoshenkiseltä. Tiukat säännöt sanelevat eteenpäin menoa. Muut joukkueet näyttävät lipsuvan säännöistä, mutta Jalosen kuvaaman matkueen johtaja on tiukka tässä asiassa. Kun jokin matka on määrätty käveltäväksi, se kävellään. Jalonen on onnistunut saamaan kirjaansa paikoin hyvinkin epätoivoisen matkanteon tuntuman.

Nykykirjallisuudessa näyttää olevan muotia muunnella merkkejä ja kirjasinlajeja, näin tässäkin kirjassa. Näillä merkeillä kirja saadaan näyttämään entistä enemmän matkakirjalta. Romaanin lukijan lukuelämystä nämä merkinnät kuitenkin haittaavat, tulee vaikutelma kuin lukisi tieteiskirjaa.

Kun kirjan kerran haluttiin näyttävän tieteiskirjalta, kustantaja olisi voinut laittaa kirjaan kartan, josta lukija olisi voinut seurata matkan etenemistä.

Ritva Sorvali

Käyskentelyä lapsuuden maisemissa

Bo Carpelan, Kesän varjot. Otava. 2005. Vuoden finlandiavoittaja.

Bo Carpelanin finlandiavoittajakirjan päähenkilö Mattias lähtee nyky-Helsingistä muutamaksi päiväksi Bergiin, lapsuutensa maalaismaisemaan. Enimmäkseen kirjassa muistellaan kesää 1944, jolloin Mattias oli 8-vuotias. Tuolloin käytiin jatkosodan lopputaisteluja.

Mattias tapaa Bergissä sukunsa vanhoja jäseniä. Samat henkilöt olivat hänen kanssaan nuoria tai lapsia vuonna 1944. Menneisyys ja nykyhetki vellovat Mattiaksen mielessä sulassa sovussa. Oikeastaan ne ovat yhtä. Päähenkilö miettiikin, kumpi mahtaa olla kipeämpää: menneisyyden muiston aiheuttama vihlaisu vai nykyhetken ajattelun aiheuttama tunne?

Sota-aikana 8-vuotias Mattias oli rakastunut tuolloin 22-vuotiaaseen Sonjaan. Sonjalla oli muitakin ”miehiä”, joten Mattias oli myös mustasukkainen. Nyt vuosien jälkeen olisi mahdollisuus puhua siitä, mitä oikein kenellekin tapahtui tuona vuonna 1944. Mutta miksi ei puhuta? Koko kirjan ajan odotin, että koska padot murtuvat ja koska esimerkiksi mennään käymään hoitokodissa asuvan Joonaksen luona?

Menomatkallaan lapsuutensa kylään Mattias tosin käy hoitokodissa Joonasta katsomassa. Tämä luku onkin kirjan kiinnostavin luku. Hoitokodin tunnelma oli niin kiihkeä, että sinne olisi halunnut takaisin. Oikeastaan koko kirjan loppuosa oli eräänlaista selitystä sille, miksi Joonas oli hoitokodissa. Sodanaikuiset tapahtumat siihen jotenkin vaikuttivat.

Kirja vihjailee, että kesällä 1944 on suvun kesken tapahtunut jotain traagista. Ehkä tuosta tapahtumasta olisi pitänyt kertoa selkeämmin. Nyt joku varmaan tajuaa jotakin, toinen aavistelee jotakin, kolmas taas huomaa, että kirja loppui ennen kuin varsinaiseen asiaan päästiin.

Tietysti rivien väleistä voi lukea yhtä ja toista. Mutta parisataasivuinen romaani on ikään kuin liian pitkä moniselitteiseksi runoksi, jonka jokaista sanaa ja lausetta pitäisi käännellä ylösalaisin.  Romaani tarjoaa tunnelmapalasia. Se kertoo millaista on liikkua lapsuutensa maisemassa muistot ja nykytodellisuus päässä sekaisin.

Bo Carpelan on tehnyt arvoituksellisen romaanin. Hän on kuvannut hyvin tarkasti lapsuutensa maisemaa ja vanhentuneita sukulaisiaan, mutta näiden väliset suhteet jäävät ainakin osittain aavistelujen varaan.

Henkilökohtaisesti pidän enemmän huomattavasti rehevämmästä, selkeämmästä ja ristiriitaisemmastakin kuvauksesta. Runot ovat asia erikseen.

Papin perheen kulissit pystyssä lasten terveyden kustannuksella

Elina Hirvonen, Että hän muistaisi saman. Avain 2005. Finlandiaehdokas.

Elina Hirvonen kertoo nykypäivän Helsingistä ja nykypäivän maailmasta. Hänen henkilönsä raatelevat toisiaan, mutta ovat samalla kiinni toisissaan. Keskiössä on suomalainen papin perhe, isä, äiti ja kaksi lasta. Romaanin toinen perhe on Amerikasta Suomeen muuttaneen Ianin perhe.

Kirjan päähenkilö on suomalaisen perheen tytär, Anna, joka muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Koko kirjan teema on oikeastaan se, että kuinka eri tavalla me muistamme, uskallamme muistaa. Perheen isä Henri ei ole uskaltanut muistaa, ei ainakaan puhua siitä, miten hänen pahat tekonsa vaikuttivat hänen omien lastensa elämään.

Henri saa koko ikänsä kärsiä siitä, että hän ei myönnä lapsilleen tehneensä väärin näitä kohtaan. Miksi vanhempien on niin vaikea myöntää tätä? Miksi vanhempien on niin vaikea pyytää lapsiltaan anteeksi?

Elina Hirvonen tuntuu sanovan, että monet sairaudet ja ongelmat voisi välttää, jos ihmiset tunnustaisivat pahat tekonsa ja pyytäisivät anteeksi. Yhtenä punaisena lankana romaanissa kulkeekin lasten terve oikeudenmukaisuuden tarve.

Perheen poika Joona on ollut jo vuosikausia mielisairaalassa. Joonaan nuoruus on ollut kapinaa lähinnä isää vastaan. Joonaan nuoruus on ollut samalla kapinaa koko yhteiskuntaa kohtaan

Nyt pojan kohtalo surettaa vanhempia ja siskoa. Huoli pojan pärjäämisestä, hengissä pysymisestä, kaikenlaisesta hyvinvoinnista sävyttää koko perheen elämää.

Elina Hirvonen liikkuu vapaasti ajasta ja paikasta toiseen. Kun amerikkalainen Ian kertoo lapsuudestaan, ollaan Vietnamin sodan mielenosoituksissa New Yorkissa. Ianin isä on osallistunut sotaan ja palannut sieltä ihmisrauniona. Ian tuntee syyllisyyttä isänsä puolesta.

Sota varjostaa sukupolvien takaa myös suomalaisen perheen arkea. Sota vammautti Suomessakin kokonaisen ikäluokan. Vaikka sodasta olisi selvinnyt ilman pintanaarmuja, niin ilman henkisiä vaurioita sieltä tuskin selvisi.

Suomessa nuoret osallistuvat Irakin sodan vastaisiin mielenosoituksiin. Joten vaikka tapahtumat tavallaan sijoittuvat Helsinkiin ja melko lyhyeen aikaan, niin molempien nuorten menneisyys ja maailman politiikan syke tuntuu koko ajan vahvana.

Romaanin ihmiset joutuvat pohtimaan, kuinka paljon yksilö voi kantaa vastuuta? Kuinka paljon voi yleensäkin kantaa vastuuta edes tuntemistaan henkilöistä, edes oman perheensä jäsenistä? Puhumattakaan siitä kuinka paljon voi ottaa harteilleen maailman tapahtumia?

Mielestäni Hirvonen kertoo tärkeistä asioista monelta näkökannalta. Hän ei syytä ketään, mutta vaatii etenkin vanhempia vastuuseen lapsistaan.

Runoa ja proosaa Maria Peuran Lapin kuvauksessa

Maria Peura, Valon reunalla. Teos 2005.

Maria  Peura kertoo taas pohjoisen Suomen tarinaa. Kansilehti kiteyttää että kyseessä on tarina: ”tytöstä ja pojasta, jotka ovat syntyneet jonnekin junaradan, ikiroudan ja vittumaisten ihmisten sekaan”.

Kirja kertookin 13-vuotiaasta Ristiinasta ja Karista ja näiden seurusteluhapuilusta. Näiden nuorten lisäksi kirjassa seikkailee toinenkin nuori pari ja tietysti molempien vanhemmat ja muita kyläläisiä.

En tahtonut päästä sisälle kirjan maailmaan. Kun mietin mistä tämä vaikeus johtui ja luin ensimmäisiä lukuja uudelleen, niin huomasin, että Maria Peura lähtee nyt liikkeelle sivuhenkilöistä. Alkusivuilla suorastaan tulvii henkilöitä.

Tarinoita kyläläisistä

Alussa lukijalle kerrotaankin muun muassa tarinoita ammoin kuolleista kyläläisistä, nuorten sukulaisista, itsemurhan tehneistä tai muuten vain eri tavalla sekavista ihmisistä. Ikään kuin alkusivut olisivat jonkinlaista kylän kulttuurihistoriaa.

Eli muutaman kymmenen ensimmäisen sivun aikana lukija on saanut silmilleen monta kauhutarinaa ja lukemattoman määrän ihmisiä. Vasta tämän alkuvyörytyksen jälkeen alkaa päähenkilöiden tarina vetää.

Ihmettelin tätä rakenneratkaisua. Miksi pitää alkuun laittaa ikään kuin esteitä lukijan ja tarinan välille? Eikö lukija pitäisi alusta lähtien saada kiinnostumaan juuri päähenkilöistä? Sivuhenkilöitä voi sitten tarpeen mukaan sirotella tarinaan myöhemmin, kun juoni jo vetää.

Kirjan eräänlaista sirpaleisuutta korostaa sekin, että kirja on jaettu lukuihin, joilla on otsikot. Tällä tavalla kylän ihmiset pääsevät vuorotellen esille, he saavat oman lukunsa kirjasta. Lisäksi kerronta hyppää estottoman tuntuisesti ajasta ja paikasta toiseen.

Unta, mielikuvitusta vai totta?

Kun tähän vielä lisää sen, että myös kirjallisuuden laji ja myös tyyli tavallaan vaihtuvat tämän tästä, niin lukijalla on perässä pysymistä. Suurimmaksi osaksi kyseessä lienee realistinen romaani, mutta siihen on siroteltu unia ja henkilöiden mielikuvitusta. Välillä kerronta on kuin eräänlaista proosarunoa. Jotkin kirjan jaksot tuntuvat aivan runolta.

Monta kertaa minulle jäi epäselväksi sekin, että mitä ihan oikeasti tapahtui, mikä oli vain jonkun unta tai kuvitelmaa, mikä tapahtui nyt ja mitä oli tapahtunut joskus menneisyydessä. Tämäntapainen kerronta vaatii lukijalta melkoisia ponnisteluja.

Eli pidän tätä Maria Peuran toista kirjaa huomattavasti vaikealukuisempana kuin ensimmäistä eli vuonna 2001 ilmestynyttä teosta ”On rakkautes ääretön

Lundánin pariskunnan kujanjuoksu

Reko ja Tina Lundán, Viikkoja, kuukausia. WSOY 2006.

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundán kuoli kuluneena syksynä vain 37-vuotiaana. Pian tämän jälkeen ilmestyi Lundánin ja  hänen vaimonsa yhdessä kirjoittama päiväkirja kirjailijan kuolemaan johtaneesta sairaudesta.

Kirjassa sekä Reko että Tina Lundán ovat kirjanneet ylös kokemuksiaan siitä, miltä milloinkin tuntui. Miltä tuntui kuulla aivokasvaimesta, miltä tuntui mennä ensimmäiseen leikkaukseen, miltä tuntui kuulla että kasvain oli pahanlaatuinen.

Lisäksi kirja kuvaa sairauden tunkeutumista perheenjäseneksi. Sairaus pitää koko ajan ottaa huomioon, sairaus on paljon tärkeämpi kuin lasten tarhat ja harrastukset. Hoitoihin menot ja lääkkeiden otot ajavat kaiken muun ohi.

Järkyttävää on myös todeta kuinka sairaus parissa vuodessa muuttaa vireän nuoren miehen monella tavalla sairaaksi ja vammaiseksi. Samalla tavalla järkyttävää oli lukea, miten sairaus syö myös vaimoa ja koko perheyhteisöä.

En tiedä onko Tina Lundán aikaisemmin kirjoittanut mitään, mutta tämän kirjan perusteella hänen kannattaisi jatkaa. Mielestäni hänen kirjoittamansa vaimon  päiväkirjajaksot ovat aivan yhtä mielenkiintoisia kuin miehen osuudet.

Viikkoja ja kuukausia on surullinen tarina vääjäämättömästi etenevästä sairaudesta.

Se kertoo siitäkin kuinka ulospäin yritetään viimeiseen asti näyttää, että kyllä tämä tästä. Kotijoukot saavat nähdä ahdistuksen sisältäpäin.

Kirja kertoo myös epätoivoisesta takertumisesta vaikka mihin paranemista lupaavaan oljenkorteen. Se kertoo epätoivosta voimien vähetessä, kipujen yllättäessä ja oman kehon muuttuessa aivan joksikin muuksi.

Liikuttavaa oli lukea Reko Lundánin kertovan, kuinka kirjoittaminen on ollut hänelle koko elämä. Tämän kirjankin Lundán sanoo kirjoittaneensa sen takia, että uskoo kirjallisuuteen, uskoo ihmisen haluun samaistua ja eläytyä.

Tämän kirjan avulla on helppo samaistua perheen tilanteeseen. Kirja voi hyvin toimia eräänlaisena vertaistukena ihmisille, jotka kamppailevat samanlaisten ongelmien kanssa.

Kirjailija Reko Lundánin kuolema on suuri menetys suomalaiselle kirjallisuudelle ja teatterille. Aivan selvästi Lundán itsekin on tiedostanut tämän, sillä hän yritti viimeiseen asti tehdä töitä. Yksi tapa tehdä töitä oli kirjoittaa tämä kirja.

Mannerheim naistenmiehenä ja huonon suomen puhujana

Jari Tervo, Troikka. WSOY 2008.

Jari Tervo käsittelee Troikassaan Suomen punaisten pakoa Pietariin keväällä 1918, heidän oloaan siellä vallankumouksen melskeissä ja heidän hankettaan Murha-Kustaan eli Mannerheimin murhaamiseksi. Päähenkilöinä ovat muutama punaupseeri, Mannerheim ja rouva Ellen Kataja.

Aikaväli on 1918-1926, eli eletään itsenäisen Suomen alkuvuosikymmeniä.

Tervon kirja etenee monen näkökulman kautta. Kertoja kertoo tapahtumat punaisten kannalta ja sittemmin Mannerheimin ja Ellen Katajan kannalta. Punaisten kuvauksissa siirrytään välillä tämän tästä yhden punaisen eli Eljas Rossin muistelmiin, jotka on sitaateilla erotettu muusta tekstistä.

Mannerheim ja Ellen Kataja –osuuksissa Tervo kuvaa tapahtumia myös näiden molempien näkökulmasta minämuodossa, kursiivilla. Mielenkiintoista on myös se, että punaisten osuuksissa henkilöiden repliikkejä ei ole olenkaan merkitty tekstiin, mutta Manneheim-osuuksissa ne on erotettu sitaateilla muusta tekstistä

Junalla punaiset pakenevat osan pakomatkaansa, junalla Mannerheim ja Ellen Katajan menevät Tampereelle ja junalla tullaan kirjan lopussa Suomen rajalle vankien vaihtoa seuraamaan. Juna on Suomen itsenäisyyden alkuvuosien ehdoton ykköskulkuneuvo.

Pietarissa kylmää, nälkää ja kuolemaa. Venäjälle paetaan tietenkin varmaa kuolemaa valkoisen käsistä, mutta pian pakenijat kokevat, että ei ole häävit olot Pietarissakaan. Henki saattaa lähteä samoista syistä kuin Suomessakin, nälän, tautien tai puolisatunnaisen ammuskelun takia. Suurkaupunki näyttää olevan melkoisessa anarkian tilassa.

Lisäksi punaisten henki saattaa lähteä myös, kun nämä hätyytetään Karjalan korpiin taistelemaan valkoisia Aunuksen valloittajia vastaan. Eli Suomen sisällissota jatkuu tavallaan pienimuotoisena tällä tavalla Venäjän puolella. Lisäksi punaisten joukossa lietsotaan koko ajan myös uuden vallankumouksen uhoa ja punaisten uutta nousua.

Kun Pietari on sekaisin, ruhtinaat ja kreivit on ajettu pois palatseistaan ja erilaiset anarkistijoukot kulkevat pitkin katuja, Leninin ja kumppanien piikkiin saattaa mennä sellaisiakin tihutöitä, joita nämä eivät olisi hyväksyneet. Kukaan ei ole noissa oloissa voinut valvoa, mitä valtakunnan eri osissa oikein tapahtui.

Mannerheim ja Ellen junavaunussa. Johtuneeko viime vuosien Mannerheim-kirjoittelusta vai mistä, että Tervo on halunnut esittää Mannerheimin näin viriilinä keski-ikäisenä miehenä, jollaisena tämä näyttäytyy junavaunukohtauksessa. Ellen saa tuntea luissaan, millaista on kun tehdään rakkaudentöitä junankolkkeessa saappaat jalassa.

Troikassa on valtavasti henkilöitä ja näiden välisiä yhteyksiä. Ellenin yhteydet juontavat juurensa sekä Pietariin että Aunukseen, punaisen Elias Rossin yhteydet Mannerheimin illallispöytään Tampereen valkoisten juhlassa. Eli nähdäkseni kirja pitäisi lukea melkein yhtä soittoa, muuten voi käydä että osa tärkeistä yhteyksistä häviää matkalle.

Mitä Tervo haluaa sanoa? Ainakin sen, että Suomen itsenäisyyden alkuvuodet olivat melskeiset ja että tuolloin oli vaikea olla ennustajaeukko. Tärkeintä oli säilyä hengissä. Mannerheimistä hän nostaa esiin tämän ulkopuolisuuden. Kuinka on mahdollista, että Suomen sankariksi nostetaan yläluokkainen mies, joka ei edes osaa puhua suomea?

Ritva Sorvali

Mieheksi kasvamista Muurmanskissa

Katri Lipson, Kosmonautti. Tammi 2008. Finlandiaehdokas.

Kosmonautti kuvaa koleaa, talvista Muurmanskia ja kahta nuorta miestä Serjozaa ja Sasaa. Nämä istuvat samalla luokalla koulussa, pelaavat jääkiekkoa ja ovat menossa samaan aikaan armeijaan. Serjoza on kirjoittanut aineessaan haluavansa tulla kosmonautiksi. Ilmeisesti eletään 1980-lukua.

Serjoza on ujo ja arka kun taas Sasa on nuoresta alkaen rehvakas naistenmies. Sasa huomaa kuinka Serjoza punastelee musiikin tunneilla ja katselee salaa Svetlana-opettajatarta. Sasa yllyttää tositoimiin, mutta Serjoza vain haaveilee niistä.

ISKU Pienillä väläyksillä Lipson luo Serjozan elämän puitteet, äiti Anna huolehtii kotona, isä on kuollut pakkaseen humalapäissään, jääkiekko on poikien mahdollisuus. Niinpä kiekkoon pannaan kaikki. Ja tämä ehdottomuus koituu Serjozan tuhoksi.

Hieman irralliseksi koin romaanin Moskova-yhteyden. Sieltä tulee kuvaaja ja ohjaaja Muurmanskiin tekemään dokumenttia kosmonautista. Tietysti tällä tavalla romaaniin saatiin laajempi kuva Neuvostoliitosta ja kuva tiedostusvälineiden hyeenamaisuudesta, mutta ehkä sen olisi saanut jotenkin muutenkin. Kuvaaja ja ohjaaja jäävät irrallisiksi ja sivullisiksi.

ISKU Keskiössä lienee käsitys miehuudesta. Kumpi on miehekkäämpää, antaa vanhemman naisen tehdä aloite vai käydä kylmästi päälle? Jos jälkimmäinen on miehuuskoe, Serjoza ei tähän pystynyt. Sasalle puolestaan tämä asia ei ollut ongelma eikä mikään.

Romaani kertoi, että nuoret miehet elävät vaarallista elämää. Tarpeessaan päteä he ottavat rajusti yhteen eikä tästä selvitä ilman uhreja. Jääkiekko on yksi tapa katsoa kuka on kuka. Naiset eivät voi muuta kuin katsoa päältä ja toivoa parasta – että henki säilyisi.

Mielestäni Katri Lipson kuvaa kiinnostavasti miehuutta ja nuoruutta. Nuoren täytyy löytää oma tiensä, oma latunsa, oma paikkansa elämässä. Tämä ei aina ole helppoa. Ikään kuin se olisi miehille vielä tavallistakin vaikeampaa.

Ilman Moskova-kytkentää Kosmonautti olisi ollut vielä parempi pienoisromaani.

Ritva Sorvali

Naiset etsivät elämänsä suuntaa

Marjo Niemi, Miten niin valo. Teos 2008.

Marjo Niemen romaani Miten niin valo kertoo kolmesta naisesta, jotka kaikki ovat ikään kuin elämänsä tienhaarassa. Kerronta on vaivihkaista ja viipyilee enemmän naisten tuntemuksissa kuin heidän arjessaan. Paljon on tapahtunut ennen kuin romaani alkaa. Ehkä lukijan kannalta jopa liian paljon.

Minulle tuotti nimittäin vaikeuksia ymmärtää mikä näitä naisia oikein vaivasi? Heistä kukaan ei ollut tyytyväinen elämäänsä vaan etsi jotain uutta suuntaan, mutta miksi he olivat tässä tilanteessa, sitä en kunnolla ymmärtänyt. Varmaan kirjailija on luottanut siihen, että lukija vähemmilläkin vihjeillä pystyy tavoittamaan hänen kuvaamiensa ihmisten elämäntilanteen, ja ehkä joku siihen pystyykin.

Sen ymmärsin, että suhde mieheen oli kaikkien naisten ongelma. Jostain syystä miehet eivät osanneet olla oikealla tavalla näiden naisten kanssa. Parhaiten tämä tulee esille Annin tarinassa, jossa kerrotaan että Anni jo seurustelun alkaessa rupesi pikku emännäksi ja suuntautui kotiin, kun taas mies jatkoi elämäänsä entiseen tyyliin. Ilmeisesti kirjailija haluaa kysyä, miksi nainen tosiaan ikään kuin kieltää osan itsestään ja käpertyy kotiin jo ennen kuin siihen esimerkiksi lasten takia olisi todellinen tarve?

Toinen hyvä kuvaus oli kuvaus Annin äidistä kahvilassa. Äiti on huolissaan Annin haahuilevasta elämästä ja tulee tätä tapaamaan. Äiti ei osaa olla kahvilassa, ei tiedä miten vessan huuhtelun saisi toiminaan eikä osaa olla rento asiakas muutenkaan.

Nämä konkreettiset kuvaukset tulivat lähelle, mutta muuten pääosa kirjaa jäi minulle abstraktiksi.

Esimerkiksi nimeä kirjan Miten niin valo en hahmottanut. Ehkä se siellä jossain sivulauseessa mainittiin, mutta sen avautuminen koko kirjan nimeksi jäi auki.

Ritva Sorvali

Narsistimiehen uhrina

Kata Kärkkäinen, Jumalasta seuraava. Romaani. Tammi 2006.

Kata Kärkkäisen kuvaama Kiia toimii vaatealalla ja asuu turvallisessa parisuhteessa omassa asunnossaan. Kun Patrick pyrähtää Kiian elämään, kaikki on toisin. Yks kaks lennetään Patrickin kanssa Tukholmaan iltaa viettämään ja majoitutaan siellä huippuhotelliin.

Kiian liian kiltti avomies saa lähteä ja Kiia muuttaa Patrickin asuntoon. Kiian oma asunto pannaan myyntiin ja rahat sijoitetaan Patrick opastuksella vaatebisneksiin. Kuinka ollakaan myös Patrick tuntuu olevan vaatealalla. Tämän tästä hän lentää Milanon muotimessuille.

Kirjan ensimmäiset sata sivua ovat kuin satua. Kaikki menee kyllästyttävän ihanasti. Lukija kuitenkin riemastuu, kun sadan sinun jälkeen alkaa tapahtua. Patrick ei tulekaan sinne minne on sovittu. Patrickilla alkaa olla nuoria viehkeitä seuralaisia. Patrick alkaa olla jopa väkivaltainen.

Loppujen lopuksi Patrickista ei saa mitään selvää. Yhtenä päivänä hän on kuin ennenkin, hymyilevä hurmaava entinen itsensä. Toisena päivänä hän nöyryyttää, pettää, masentaa, jopa lyö. Kiia ei tiedä kumpaan Patrickiin hän uskoisi. Uskomista vaikeuttaa sekin, että Patrick tuntuu valehtelevan surutta.

Kun bisnekset alkavat mennä alamäkeä, kun lyömiset tihenevät, kun oikeastaan mihinkään ei enää voi luottaa, Kiia yrittää irtiottoa. Hänen on kuitenkin vaikea kertoa asiasta kenellekään. Hän häpeää hyväuskoisuuttaan, hän häpeää omaisuutensa menettämistä, hän häpeää nöyryyttäviä tilanteita.

Kata Kärkkäinen oivaltaa erittäin hyvin, että Patrick on koko ajan se mikä on, mutta miksi Kiia haluaa olla uhri? Mitä naisesta kertoo se, että hän haluaa maata rähmällään maassa? Mitä naisen alitajuisia tarpeita Patrickin ylikorostettu ihannointi kirjan alussa palvelee, ja mitä palvelee se, että suhteessa haluaa roikkua vaikka näkee että kaikki menee pieleen?

Kata Kärkkäisen kirja parani koko ajan. Alun sata sivua olivat yhtä tuskaa, mutta kun sen sai luettua, henkilöistä ihan oikeasti kiinnostui. Omasta mielestään Patrick on todella jumalasta seuraava ja onneton se ihminen, joka tämän tyyppisen henkilön verkkoon sotkeentuu.

Ritva Sorvali

Nuorten omituista käytöstä ei selitetä

Marko Hautala, Itsevalaisevat. Tammi 2008.

Marko Hautalan esikoisromaani Itsevalaisevat kertoo nuorten ajautumisesta epämääräisten oppien kannattajiksi. Valaistuminen, kimaltaminen, opetuslapset, äänet ja ties mitkä sisäpiiriläisyyteen viittaavat sanat vilahtelevat kirjan sivuilla.

Heti kirjan alussa katoaa Iiris-niminen tyttö. Iiriksen isä tutkii tyttärensä kirjoja ja vihkoja ja yrittää löytää tietä tämän luokse. Paikallinen terapeutti Maaria saa vastaanotolleen Maunu-nimisen pojan, joka on ruvennut oireilemaan koulussa. Terapeutti kuuntelee Maunun puhumattomuutta.

Aikuiset ovat hukassa näiden nuorten kanssa. Nuoret ovat kuin joidenkin demonien hallinnassa ja elävät kokonaan omaa elämäänsä omilla säännöillään. He tottelevat ilmeisen sokeasti seuraamansa opin määräyksiä ja tekevät mitä oppi-isät ikinä keksivät ehdottaa.

ISKU Hautala kirjoittaa mielenkiintoisesti ja sujuvasti. Kun nykyajan ”katoamiset” on esitelty, siirrytään edelliseen kesään ja paikoin ajassa kauemmaksikin. Omituisuudet ovat saaneet alkunsa jo aikaisemmin. Mutta mistä ne ovat saaneet alkunsa, siitä Hautala ei kerro. Tätä pidinkin romaanin pahimpana puutteena.

Romaani kertoo miten kaikenlaista outoa tapahtuu, mutta ei näytä syitä eikä taustoja. Edes kaikkien henkilöiden kohtaloa ei selvitetä, vaan tilanne jää monen osalta auki. Näinhän oikeassa elämässä saattaa käydä, mutta romaanikirjailija on oman maailmansa luoja, ja hänellä on valta katsoa myös kuvaamiensa asioiden taakse.

ISKU Meille aikuisille ei ole paljon hyötyä siitä, että luemme omituisesti käyttäytyvistä nuorista, jos emme pääse heidän puheilleen, jos he eivät pääse kertomaan meille, miksi käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. Edes ”sylttytehdasta” eli teurastamoa ei sen kummemmin esitellä vaan se jää valloittamattomaksi saarekkeeksi.

Kaikkein oudointa mielestäni oli, että ketään ei ilmeisesti tuomittu romaanin kuvaamista tapahtumista, ketään ei ilmeisesti edes syytetty mistään. Niinpä jäin miettimään, että kuvasiko kirja ollenkaan oikeusvaltio Suomea vai oliko se sijoitettu jonnekin muualle?

Ritva Sorvali

Vaimo jättää miehen tyhjän päälle

Pirkko Saisio, Voimattomuus. WSOY 2005. Finlandiaehdokas 2005.

Pirkko Saision Voimattomuus kuvaa vaikuttavasti keski-ikäisen pappismiehen tilannetta, kun hänen vaimonsa löytää juhannusyönä nuoren rakastajan. Tietysti voimattomuutta on kirjan muissakin henkilöissä, mutta papin eli Jaakon elämä suistuu suorastaan raiteiltaan mainitun juhannusyön jälkeen.

Jaakko ryhtyy kelaamaan suhdettaan vaimoonsa ja Jumalaan. Jo ennen mainittua yötä Jaakolla on ollut omalaatuinen tapa keskustella uskonasioista muun muassa vessakirjoitusten avulla. Uskonasioiden pohtimisen lisäksi Jaakko pohtii suhdettaan vaimoonsa Harrietiin ja etenkin tämän selkään. Jaakko huomaa, että avioliiton merkitys on siinä miten osaa lukea toisen selkää.

Saisio kuvaa erinomaisesti ihmisen yksinäisyyttä. Romaanin Jaakko huomaa, että hänellä on vain kolme ystävää joiden kanssa jutella: vaimo, poika ja Jumala. Kukaan näistä ei ole vastannut hänelle enää vuosiin. Saisio tuntuu sanovan, että tärkeintä ihmiselle on säilyttää yhteys läheisimpiin ihmisiinsä. Ei saa päästää itseään yksinäistymään.

Voimattomuus jatkaa Saision aiempien romaanien teemoja kuvata nykyihmisen eräänlaista otteettomuutta omaan elämäänsä. Saisio on aiemmissa kirjoissaan kuvannut samaa henkilöä vaihtelemalla minä-muotoa ja hän-muotoa. Nyt Saisio on rakentanut kirjansa lukuihin, joiden otsikkona on kyseisen luvun henkilön nimi.

Niinpä kirjassa on runsaasti lukuja, joiden nimi on joko Jaakko tai Harriet. Kirjan päähenkilöt elävät keski-ikäistä ja keskiluokkaista elämäänsä ja yrittävät saada yhteyden toisiinsa. Muita henkilöitä ovat pariskunnan poika Mikael, Harrietin nuori rakastaja Jokke ja sivuhenkilöinä Harrietin ystävättäriä. Kaikilla on kirjassa omat lukunsa.

Oikeastaan kyseessä on mietelmäkirja, eräänlainen 500-sivuinen aforismikokoelma. Aforismien lomassa on dialogia, joten kirja muistuttaa paikoin myös näytelmää. Kun alusta loppuun kuljetetaan mukana samoja henkilöitä, voinee kirjaa kuitenkin sanoa myös romaaniksi.

Voimattomuudessa on läkähdyttävän paljon asiaa. Kun seilaa lukemattomien tapahtumien, ajatusten ja ihmisten meressä, ei ihme jos väsyy. Kaikesta ei voi kuitenkaan voi ottaa vastuuta eikä kaikkeen jaksa ottaa kantaa. Kun lähipiiri hajoaa,  on mahdollista että hukkuu.

Saisio kuvaa koskettavasti miten yksin etenkin mies jää, kun avioliitto horjuu. Vaikka olisi kuinka ihmissuhdeammattilainen, vaikka olisi miten tottunut toisten asioita hoitamaan, oman paatin pettäessä on tyhjän päällä. Tässä tapauksessa luulisi Jumalan tulevan oitis hätiin, mutta siihenkin suuntaan Jaakolla on esteitä.

—-

Jospa isä olisi myöntänyt pahan tekonsa

Elina Hirvonen, Että hän muistaisi saman. Avain 2005. Finlandiaehdokas 2005.

Elina Hirvonen kertoo kiinnostavasti nykypäivän perheestä. Hänen henkilönsä raatelevat toisiaan, mutta samalla pitävät kiinni toisistaan. Keskiössä on papin perhe, isä, äiti, poika ja tyttö.

Kirjan päähenkilö on perheen tytär Anna, joka muistelee perheen elämään. Hänen

veljensä Joona on ollut vuosikausia mielisairaalassa. Pojan nuoruus on ollut kapinaa isää vastaan. Huoli Joonan pärjäämisestä, hengissä pysymisestä, kaikenlaisesta hyvinvoinnista sävyttää koko perheen elämää.

Annan amerikkalaisen miesystävän Ianin mukana romaaniin ujuttautuu myös amerikkalainen perhe. Kun amerikkalainen Ian kertoo lapsuudestaan, ollaan Vietnamin sodan mielenosoituksissa New Yorkissa. Ianin isä on osallistunut sotaan ja palannut sieltä ihmisrauniona. Ian tuntee syyllisyyttä isänsä puolesta.

Suomessa nuoret osallistuvat Irakin sodan vastaisiin mielenosoituksiin. Joten vaikka tapahtumat tavallaan sijoittuvat Helsinkiin ja melko lyhyeen aikaan, niin molempien nuorten menneisyys ja maailman politiikan syke tuntuvat vahvasti. Elina Hirvonen liikkuu vapaasti ajasta ja paikasta toiseen.

Romaanin ihmiset joutuvat pohtimaan, kuinka paljon yksilö voi kantaa vastuuta? Kuinka paljon voi yleensäkin kantaa vastuuta edes tuntemistaan henkilöistä, edes oman perheensä jäsenistä? Puhumattakaan siitä kuinka paljon voi ottaa harteilleen maailman tapahtumia?

Punaisena lankana romaanissa kulkee lasten tarve oikeudenmukaisuuteen. Suomalaisen perheen pappisisä saa koko ikänsä kärsiä siitä, että ei myöntänyt lapsilleen tehneensä näille vääryyttä. Miksi vanhempien on niin vaikea myöntää tätä? Miksi vanhempien on niin vaikea pyytää lapsiltaan anteeksi?

Kuinka eri tavalla me uskallammekaan muistaa. Perheen isä ei ole uskaltanut muistaa, ei ainakaan puhua, omasta vaikutuksestaan lastensa kohtaloihin. Voisiko monet sairaudet ja ongelmat jopa välttää, jos ihmiset tunnustaisivat tekonsa ja sanoisivat: tein väärin, olen pahoillani, voitko mitenkään antaa anteeksi?

Mielestäni Hirvonen kertoo tärkeistä asioista. Hän ei syytä ketään, mutta vaatii etenkin vanhempia vastuuseen lapsistaan, lastensa mielenterveydestä, lastensa elämänhalusta. Erityisesti kirjan alkupuoli veti kiihkeästi mukaansa, kirjan lopulla imu hieman laantui.

——

Dekkari kyselee oliko Jeesus perheellinen mies?

Dan Brown, Da Vinci –koodi. WSOY 2005.

Da Vinci –koodi on dekkariromaani länsimaisen kulttuurin juurista. Romaanissa seikkaillaan kuitenkin yhden päivän ajan nykyajassa, lähinnä Pariisissa mutta myös jonkin aikaa Lontoossa. Epätoivon vimmalla etsitään tiettyjä tunnuslukuja ja muita merkkejä, joiden avulla päästäisiin käsiksi graalin pyhiin kirjoituksiin.

Romaanissa kuolee ihmisiä ja tavoiteltuja salaisuuksia on jahtaamassa useampiakin joukkioita. Niinpä kyseessä on perusdekkari, jossa lukijaa pidetään kuumana sen suhteen, kuka tietää mitäkin, kuka kuuluu kenenkin palkkalistoille ja pääsevätkö nämä ja nämä vielä tästäkin kiipelistä eteenpäin.

Juonta kuljetetaan eri tahoilla, ja vuorotellen milloin mikäkin joukkio pääsee päärooliin. Lukija tietää alusta lähtien enemmän kuin Ranskan poliisi, mutta jossain vaiheessa alkaa tuntua että tietääkö sittenkään. Onneksi pääparivaljakko on keskeisessä roolissa koko kirjan ajan ja näin tavallaan sitoo tarinat yhteen. Yllätyksiä ja selvitettäviä asioita riittää aivan viimeisille sivuille asti.

Kristinuskon suunta valittiin 300-luvulla

Kaikkein kiinnostavinta oli mielestäni romaanin uskonnollinen pohdiskelu. Henkilöt keskustelevat muun muassa Nikean kirkolliskokouksesta (325 jKr.) jossa päätettiin samanaikaisesti muun muassa sekä Jeesuksen jumalallisuudesta että Uuteen Testamenttiin tulevista kirjoituksista.

Nikean kirkolliskokouksessa esitettiin virallisesti, että Jeesus korotettaisiin Jumalan pojaksi. Asiasta äänestettiin ja suhteellisen pienellä enemmistöllä jumalallinen kanta voitti. Kun Jeesus oli nyt siis äänestetty Jumalaksi, niin toinen tehtävä oli valita Uuteen Testamenttiin sellaisia kirjoituksia, jotka korostivat Jeesuksen jumalallista puolta.

Koska tuolloinen Rooman keisari Konstantinus Suuri tilasi ja rahoitti uuden Raamatun, hänkin pystyi vaikuttamaan sen sisältöön. Konstantinus tajusi että kristinusko on hänelle mahdollisuus, sen avulla hän saa kuohuvan maansa järjestykseen ja että juuri kristinuskoon hän saattoi helpoiten sulauttaa monia tuon ajan pakanallisia uskontoja. Konstatinukselle Raamatun julkaiseminen oli poliittinen teko ja merkitsi poliittisen vakauden turvaamista.

Kymmeniä evankeliumeja poltettiin

Uuteen Testamenttiin oli tarjolla yli 80 evankeliumia. Sellaiset kirjoitukset, joissa kerrottiin Jeesuksen tavallisesta elämästä ja muun muassa hänen suhteestaan Magdalan Mariaan ja näiden yhteisestä lapsesta, eivät tuon ajan käsityksen mukaan sopineet kuvaan jumalallisesta Jeesuksesta. Nämä kirjoitukset poltettiin.

Da vinci –koodi kertoo kuitenkin, että koko länsimainen taide on täynnä viittauksia Magdalan Mariaan. Eli vaikka kristillinen kirkko ei ole hyväksynyt hänen asemaansa Jeesuksen kumppanina, niin taiteilijat ovat nostaneet hänet esiin. Parhaana esimerkkinä nähdään Magdalan Maria Jeesuksen rinnalla Leonardo Da Vincin taulussa Pyhä ehtoollinen.

Kirjan parhaana antina pidinkin silmien avautumista lukemaan länsimaista taidetta tältäkin kannalta. Taide kertoo aiheestaan monella tavalla, symbolien, piilokuvien, kuva-asettelujen, henkilövalintojen, värien ja myös kuvatekstien kautta. Niinpä esimerkiksi juuri Leonardo Da Vincin tauluja on tutkittu vuosisatojen ajan hyvin monelta kantilta.

Rakkaus tienä lähemmäksi jumaluutta

Jos miettii Da Vinci –koodin sanomaa, niin ensimmäiseksi tulee mieleen: ”Ja suurin niistä on rakkaus”. Tässä kirjassa rakkaudella tarkoitetaan nimenomaan miehen ja naisen suhdetta. Parhaana ja oikeastaan ainoana tienä jumaluuden kokemiseen nähdäänkin tämän suhteen ruumiillinen toteutuminen.

Tähän liittyy kirjan poliittinen tendenssikin eli naisen aseman korottaminen vihdoinkin miehen rinnalle tämän tasa-arvoiseksi kumppaniksi. Tähän päästään kirjan mukaan vasta sitten kun miehet tunnustavat että ilman naista he ovat vajaita, puolinaisia. Vasta yhteydessä naiseen heistäkin tulee kokonaisia ja tämän yhteyden avulla hekin voivat kokea jotain jumalallista.

Minä en pysty näkemään, miten esimerkiksi Jeesuksen asema kristillisen kirkon päähahmona huononee, jos tunnustetaan, että hänkin on elämässään kokenut aviomiehen ja jopa isän onnea. Minkä takia nämä asiat olisi ylipäätään pitänyt häneltä alun perinkään kieltää? Mitä pahaa niissä on?

Kun Dan Brown valitsi kirjansa lajiksi dekkarin, hän varmisti itselleen laajan lukijakunnan. Kirjan imu pitääkin loppuun saakka. Mutta samalla kun juostaan pitkin Pariisia ja Lontoota pakoon milloin ketäkin, niin samalla pohdiskellaan syntyjä syviä ja koko länsimaisen kulttuurimme juuria. Niinpä nekin, joiden intohimona ei ole kirkkohistoria, saavat siitä nyt kaupanpäällisiksi oman osansa.

Olisinpa syntynyt ruotsalaiseksi

Miika Nousiainen, Vadelmavenepakolainen. Otava 2007

Miikka Nousiaisen ensimmäinen romaani Vadelmavenepakolainen alkaa todella herkullisesti. Suomalainen Mikko Virtanen istuu thaimaalaisessa ravintolassa kuuntelemassa, miten kauniisti ruotsalaiset perheet kommunikoivat keskenään, puhuvat toisilleen. Mikko on kateellinen ruotsalaisille. Hän kokee olevansa kansallisuustransu: syntynyt suomalaiseksi vaikka haluaisi olla ruotsalainen.

Erityisen herkulliseksi kirja muuttuu, kun Mikko rupeaa puhumaan kouvolalaisesta lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Jo kuusivuotiaana hän oli ruotsin kielen puhumisessa Kouvolan eliittiä. Kaupungin kaikki kolme suomenruotsalaista pysyttelivät kotioloissaan, etteivät saisi turpaan.

Nousiaisen idea on hyvä ja hänen ironiansa toimii etenkin kirjan alkupuolella. Mutta vähitellen se lasehtii lähinnä juonen kerronnaksi. Myös tilanteet alkavat muistuttaa toisiaan ja railakas lähtötilanne jähmettyy ikään kuin samantyyppisten tosiasioiden kirjaamiseksi. Vai oliko tarkoitus tehdäkin sairaskertomus?

Jos Nousiainen olisi kertonut enemmän esimerkiksi siitä, miten Mikon ruotsalaishullutukseen missäkin suhtauduttiin, hänen työpaikoillaan, harrastuksissaan ja muussa elämässään, kirja olisi ollut vielä mielenkiintoisempi.

Nyt se käpertyy tavallaan yhden ihmisen ruotsalaisuuden opetteluksi. Tosin tällä tavalla tietenkin tulee paremmin esiin ilmiön sairaalloinen puoli.

Alun ironia ja intomieli palautuu oikeastaan vasta kirjan lopussa, kun Mikko on ruotsalaisessa vankilassa ja kehuu aluksi sitäkin kuten kaikkea ruotsalaisuutta. Tosin siellä hän alkaa huomata ruotsalaisuudessa myös jotain varjopuolia ja suomalaisuudessa jotain ihan hyviäkin puolia.

Kaiken hullutuksen ohella Vadelmavenepakolainen on kirja sairaalloisesta päähänpinttymästä. Mikko Virtasella se on halu tulla ruotsalaiseksi, jollakin muulla se on jokin toinen asia. Äärimmilleen vietynä päähänpinttymä invalidisoi ihmisen. Näin Mikko Virtaselle tavallaan käy.

Ritva Sorvali

Onko Eu kuin lumi, joka leviää Turkin ylle

Orhan Pamuk, Lumi. Tammi 2006. Nobel-voittaja 2006.

Uusin kirjallisuuden nobelisti Orhan Pamuk kuvaa kotimaataan Turkkia kirjassaan Lumi. Suurin osa kirjan yli 500 sivusta kuvaa aivan Turkin itäisimmässä reunassa sijaitsevaa Karsin kaupunkia. Kirjan päähenkilö toimittaja-kirjailija  Ka lähetetään sinne tekemään juttua tulevista vaaleista.

Jo menomatkalla sataa lunta niin paljon että bussi meinaa tukehtua kinoksiin. Perille kuitenkin päästään ja lumisade jatkuu koko ajan. Ka on Karsissa viikon tai kaksi ja koko ajan sataa. Lumi on kirjassa niin massiivinen asia, että sen täytyy merkitä muutakin kuin valkoista lunta.

Lumisade on ikään kuin luonnonoikku, jolle ei voi mitään. Samalta tuntuvat islamistien touhut. Ilmeisesti satoja vuosia ovat islamistit ja maallistuneemmat ryhmät ottaneet mittaa toisistaan. Nyt uutena ryhmän ovat EU:n kannattajat, jotka haluaisivat estää vanhoillisten uudet aluevaltaukset.

Toimittaja Ka on asunut 12 vuotta pakolaisena Saksassa. Niinpä kirjassa puhutaankin paljon siitä, miten eurooppalaiset nöyryyttävät turkkilaisia. Mikään turkkilainen ei ole mitään, mutta kaikki mikä tulee lännestä, se on jotain. Tätä keskustelua käydään myös syrjäisessä Karsin kaupungissa.

Paikalliset ryhmittyvät ottavat verisesti mittaa toisistaan, tytöt tekevät itsemurhia, ihmisiä katoaa.

Kaikki tietävät, että Ka on kaupungissa ja että hän on ollut Saksassa. Niinpä häntä seurataan, pelotellaan ja houkutellaan ansoihin. Ka itse saa Karsissa paljon runoja ikään kuin ilmestyksinä. Hänen pitää tämän tästä istahtaa paikoilleen kirjoittamaan niitä.

Kun Ka lähtee Karsista, kaupunki jää lumen alle. Mitä tämä kaikki lumi oikein tarkoittaa? Onhan selvää, että se sulaa ennemmin tai myöhemmin pois. Mutta miksi sen pitää sataa juuri silloin kun eurooppalaistunut Ka tulee Karsiin tekemään kaupungista juttua? Liittykö lumi jotenkin EU:hun?

Onko EU kuin lumi, joka leviää Turkin ylle? Vai haluaako Turkki kääriytyä lumeen kuin johonkin vanhaan ja eurooppalaisille vieraaseen kulttuuriin? Onko lumi jotain Turkin ja EU:n välissä?

Pamuk kirjoittaa elävästi ja runsassanaisesti. Hän on ikään kuin Turkin sielu, joka haluaa tehdä näkyväksi kansansa sisimmän: Tällaisia me ollaan. Mekin halutaan pitää ihmisarvomme. Me emme ole sen huonompia kuin tekään. Emme halua kulkea kumarassa lännen edessä.

Pamukin viesti on tärkeä. Tämä kaikki pitää EU-neuvottelijoiden tiedostaa. Minkään kansan itsetuntoa ei saa polkea jalkoihinsa.

Ritva Sorvali

Intian menneisyydestä Euroopan tulevaisuuteen?

Risto Isomäki, Sarasvatin hiekkaa. Tammi 2005. Finlandiaehdokas.

Risto Isomäen uusimmassa kirjassa kuvataan laajoin kaarin sekä ihmiskunnan historiaa ja tulevaisuutta että maapalloa maantieteellisestikin. Aivan alussa ollaan sukellusveneessä jossain Norjanmerellä. Omituisia tärähdyksiä tuntuu meren pohjassa.

Seuraavassa vaiheessa kirjan päähenkilö Sergei lentääkin kohti Intiaa. Hän menee sinne tutkimaan sukellusveneellään meren alle jääneitä muinaisia intialaiskaupunkeja.

Kirjan mukaan Intian niemimaan länsireunalla on historian saatossa tapahtunut useitakin vedenpaisumuksia, menneisyyden tsunameja, jotka ovat vaatineet uhrikseen kokonaisia kaupunkeja.

Kirjan Intia-kuvaus on viehättävää ja monipuolista. Ennen kuin tutkijamme pääsee meren alle, hän joutuu tutustumaan nyky-Intian suurkaupungin liikenteeseen norsuineen ja ihmisten vetämine kärryineen. Merenalainen maailma puolestaan paljastaa sen, millaista Intiassa oli 10.000 vuotta sitten.

Samalla kun Sergei tutkii Intiaa, vesibiologit ja muut luonnontutkijat tutkivat Grönlantia. He mittailevat jään paksuuksia ja ihmettelevät suurten jäänpäällisten järvien häviämistä. Näyttää siltä että jää ohenee ja haprastuu. Miten Euroopan käy, jos jääpeite ratkaisevasti ohenee ja meriveden pinta vastaavasti nousee?

Isomäen kirja vavahduttaa lukijan. Voisiko näin tosiaan käydä? Mitä tummemmaksi jään pinta muuttuu, sitä enemmän se imee itseensä auringon säteilyä ja sitä enemmän se sulaa. Näkeehän sen keväällä, miten nopeasti tumma lumi sulaa. Voiko asialle enää mitään?

Risto Isomäen kirjassa jääasiantuntijat yrittävät herätellä valtioiden päämiehiä. Jonkun he saavatkin hereille. Jotkut ydinvoimalat ehditään sulkea. Jotain voidaan tehdä. Mutta ankealta näyttää Euroopan kartta sen jälkeen kun mannerjäätiköt ovat sulaneet.

Sarasvatin hiekkaa on jännitysromaanin muotoon puettu hätähuuto ihmiskunnan puolesta. Vetämällä romaanin jänneväliä historiaan, 10.000 vuoden takaiseen Intiaan, Isomäki osoittaa että vedenpaisumuksia on tapahtunut. Kaupunkeja on hukkunut.

Joten nykyihmisen on hyvä tarkkailla ympäristöään ja kuunnella tarkalla korvalla asiantuntijoita. Tiedemiehet ovat oikealla asialla.

—

Patologisen valehtelijan uhrina

Pirkko Saisio, Kohtuuttomuus. Siltala 2008. Finlandiaehdokas.

Pirkko Saisio käsittelee uusimmassa kirjassaan henkilöä, joka vaihtaa koko ajan naamaria ja puhuu ihan mitä sylki suuhun tuo. Tämä Hän Itse –niminen henkilö etsii hyvällä ihmistuntemuksellaan uhrinsa ja käyttää näitä sitten surutta hyväkseen.  Hän haluaa rahaa, valtaa, kuuluisuutta, ihailua, säihkettä. Saadakseen näitä asioita Hän on valmis mihin tahansa.

Saisio kuvaa Hän Itseä kiltin Minän kautta. Minä törmää Häneen ja jää koukkuun, orjaksi. Kun Minä ryhtyy palvelemaan Hän Itseä, Minä menettää perheensä, rahansa, asuntonsa, ammattinsa ja itsekunnioituksensa. Hän Itsellä ei ole vaatimuksissaan mitään ääriä eikä määriä. Lisäksi Hän Itse pitää uhrejaan koko ajan varpaisillaan, pelossa ja epävarmuudessa. Yllätys odottaa koko ajan oven takana.

Nähdäkseni Saisio on tarttunut hyvinkin ajankohtaiseen ongelmaan, narsistisen patologisen valehtelijan uhrien tilanteeseen. Mitä tehdä, jos on hurmaantunut tällaisen henkilön edessä ja jo menettänyt kaiken? Miten kierteestä pääsee irti, miten asiasta edes kehtaa kenelläkään puhua, miten saa oikeutta, jos kaikki on tapahtunut ilman mitään kirjallisia sopimuksia?

ISKU Hän Itse on niin taitava manipuloija, että hänet valitaan äänivyöryllä jopa eduskuntaan ja siellä hän etenee työministeriksi asti. Hän Itse syyttää sumeilematta muita, esiintyy kansan äänitorvena ja puhuu niin yleisellä tasolla ja sekavasti, että vain muutamat harvat näkevät hänen puheidensa onttouden. Voi vain kuvitella mitä patologinen valehtelija saa aikaan, jos hän pääsee esimiesasemaan työpaikalla!

Uhrin asema tuntuu todella kohtuuttomalta, kuten kirjan nimi kertoo. Kohtuutonta on esimerkiksi se, että Hän Itse on niin paljon taitavampi kommunikoimaan ja ilmaisemaan itseään ja ennen kaikkea röyhkeämpi käyttämään surutta kaikkia keinoja tarkoitusperiinsä päästäkseen kuin hänen kiltti uhrinsa. Normaali ihminen on patologisen valehtelijan uhrina käytännössä puolustuskyvytön.

Pirkko Saisio jatkaa valitsemallaan lyhyiden kappaleiden sekä dialogin ja proosakerronnan sekoittamisen tiellä. Saision teksti näyttää päällisin puolin aforismeilta, mutta tavallaan se on minäkertojan eli uhrin sisäistä monologia, johon on upotettu tarinan tapahtumat. Kun tajuaa teksti moniulotteisuuden, sitä suorastaan ahmii. Ahmimisintoa lisää aiheen ajankohtaisuus ja suorastaan pelottavuus.

Ritva Sorvali

Finlandiasarja1

Perheen äidin epätoivoinen teko

 

Markku Pääskynen, Vihan päivä. Tammi 2006. Vuoden 2006 finlandiaehdokas.

Markku Pääskynen kuvaa yhtä viikkoa, joka johti porvoolaisperheen murhenäytelmään. Äiti on saanut ulosottovirastosta kirjeen, jossa ilmoitetaan, että perheen kotitalo pakkohuutokaupataan viikon päästä. Äidillä on tuo viikko aikaa miettiä ratkaisuaan. Muu perhe ei tiedä asiasta.

Viikon aikana perheen äiti Elisa kertaa elämäänsä. Hän muistelee lapsuudenkotiaan ja osaansa äitinsä lapsiterapeuttina. Isän lähdettyä äiti suolsi pahaa oloaan 5-vuotiaan tytön päälle. Elisa muistaa suorastaan pelänneensä äidin vuodatuksia.

Opiskeluaikanaan Elisa ajelehti eteenpäin ja vasta tavattuaan miehensä Arton, hänen elämänsä alkoi sujua. Tosin masennuskaudet seurasivat edelleen toisiaan ja huusholli oli milloin missäkin kunnossa. Mutta Arto auttoi ja hyväksyi Elisan sellaisenaan. Lapset kasvoivat, Arto kävi töissä ja Elisa yritti hoitaa kotia ja perheyrityksen kirjanpitoa.

Markku Pääskynen kuvaa Elisan tilanteen hyvin uskottavasti. Elisa rakastaa miestään ja lapsiaan, nämä ovat hänelle kaikki kaikessa. Mutta Elisa ei näe tilanteeseen mitään muuta kuin lopullisen ratkaisun. Hänen ajatuksensa pyörivät saman asian ympärillä eikä hän voi kertoa niistä kenellekään.

Pääskysen kirja on eräänlainen hätähuuto. Miten paljon meidän ympärillämme on eri tavoin masentuneita ihmisiä? Miten moni ihminen on taloudellisessa umpikujassa? Osaavatko ihmiset hoitaa raha-asioitaan? Jolleivät osaa, kenen on vastuu ja kenen pitäisi puuttua asiaan?

Ritva Sorvali

Opettaako murhakirja murhaamaan?

Pirjo Hassinen, Isänpäivä. Otava 2006.

Pirjo Hassisen uusin romaani Isänpäivä on melkoinen dekkarikirjallisuuden analyysi. Kirjan päähenkilö on menestyvä dekkarikirjailija Olli Penger. Kirjailijalla on tietenkin dekkari tekeillä, siitä saa lukija ensimakua kirjaan otetuista otteista. Kirjailijan aikuistuva poika tekee kuitenkin ikään kuin isäänsä mukaillen oikean murhan.

Dekkarikirjailijaisä on niin kuuluisa, että lähes kaikki tuntevat hänet. Hänen pitäisi saada viimeisin kirjansa valmiiksi, mutta poika on vangittuna, lehdistö haastattelee kaikki kiinnisaadut tutut ja tuntemattomat. Lopulta poika itsekin intoutuu kirjoittamaan laajalevikkiseen kohulehteen ankeasta lapsuudestaan.

Nähdäkseni Pirjo Hassinen haluaa vastuuttaa dekkarikirjailijat. Näyttää siltä, että Hassisen kuvaama dekkarikirjailija Olli Penger haluaa auliisti kuvata miten kukin kuolee. Jostain syystä Hassinen on halunnut ottaa esimerkkikirjailijakseen henkilön, joka mielellään näyttää, miten henki lähtee.

Penger kertoo senkin miltä se kuolevasta tuntuu.

Dekkarikirjallisuuden tuntijat saattavat löytää Olli Pengereelle esikuvia. Niiden löytäminen ei liene kuitenkaan Hassisen kirjan päätarkoitus. Pääasia on pysäyttää kirjoittavat ihmiset pohtimaan työtään: mitä hyötyä on kokea kirjallisuuden kautta satoja ja tuhansia kuolemisia? Millä tavalla ihminen niitä kokiessaan kohoaa arjen yläpuolelle, löytää jonkin uuden suunnan elämäänsä?

Kuvatessaan Olli Pengereen kirjailijantyötä Hassinen halunnee näyttää tämäntapaisen kuvaustavan eräänlaisen umpikujan. Jos kirjailija haluaa tieten tahtoen tehdä vain viihdettä, mitä hänelle jää käteen? Mitä hän voi vastata esimerkiksi murhasta syytetylle pojalleen, joka vankilan tapaamishuoneessa heittää isälleen: ”Sinä vain haaveilet tappamisesta”?

Itse kuolemisen tapaa kiinnostavampi kysymys onkin, miksi kukakin kuolee? Miksi-kysymystä tämänhetkinen dekkarikirjallisuus enimmäkseen pohtiikin. Ja pohtiessaan miksi-kysymystä dekkarikirjallisuus analysoi yhteiskuntaamme ja myös yksittäisiä ihmisiä ja heidän valintojaan ja vetää lukijankin vastuuseen kuvatusta tapahtumasta.

Hassinen kuvaa ovelasti faktan ja fiktion häilyvyyttä, sekoittumista. Tämä todentuu karmeimmillaan juuri kirjailijan pojan teon kautta. Poika tunkeutuu sisälle isänsä tekeillä olevaan romaaniin. Samalla tavalla romaanihenkilö Tähtö soittaa Pengereen ovikelloa ja tulee kirjailijan luo kylään ja puhuttelee tätä isäksi.

Kirjailija Penger istuu kantakapakassaan Satulassa ja suoltaa tekstiä maailmalle. Hassinen on omaksunut kirjaansa ilmeisesti dekkareihin hänen mielestään kuuluvan ronskinpuoleisen tyylilajin.

Ritva Sorvali

Pulkkinen uskaltaa kirjoittaa vaikeista asioista

Riikka Pulkkinen, Raja. Gummerus 2006.

Riikka Pulkkisen paksussa esikoisromaanissa puhutaan isoista asioista. Siinä käsitellään keski-ikäisten, nuorten ja lasten ihmissuhteita. Siinä käsitellään muun maussa armomurhaa, alaikäiseen sekaantumista ja kuolemaa. Romaanin nimi Raja on hyvin valittu. Monissa asioissa ihminen joutuu miettimään missä menee raja, jota ei voi ylittää. Ja kuka määrittelee kenellekin tuon rajan. Kuka uskaltaa asettaa omat rajansa.

Pidin Pulkkisen tavasta kuvata henkilöitään ja etenkin näiden ajatuksia. Menneisyys ja nykyisyys vaihtelevat kerronnan myötä. Arkiset tilanteet saavat rinnalleen pohdiskelua ja viitteitä ihmisten tunteisiin. Syömisten ja juomisten kuvaukset kertovat miltä ihmisistä tuntuu. Pulkkisen ihmiset ottavat vastuuta sekä itsestään että toisistaan, he uskaltavat ylittää rajoja.

Ainoa asia, jossa rajan ylitys oli mielestäni epäuskottavaa, oli naimisissa olevan opettajan aloittama suhde alaikäiseen oppilaaseensa. Tämä oli niin ajattelematonta ja tavallaan myös niin tyhmää, että en jaksanut uskoa koko asiaan. Aikuisen ammatti-ihmisen vastuu tilanteesta hämärtyi ja hän alentui samalle tasolle murrosikäisten kanssa. Jollain tavalla tämä ei sopinut yhteen romaanin muuten realistiseen sävyyn.

Mutta kokonaisuutena Raja on mielenkiintoinen romaani. Nuorten hapuilevat seksikokeilut ovat juuri niin hapuilevia kuin pitääkin, keski-ikäinen Anja miettii tilannettaan dementoituneen miehensä huoltajana juuri niin epätoivoisesti kuin voi kuvitella tapahtuvan, lapset leikkivät omia leikkejään. Riikka Pulkkisen tulevilta kirjoilta odottaa paljon.

Ritva Sorvali

Siivoa narsisti elämästäsi – jos voit!

Tuija Välipakka & Arja Lehtosaari, Sata tapaa tappaa sielu, narsismin uhrit kertovat. Ajatus-kirjat 2007.

Kirjassa Sata tapaa tappaa sielu narsistin uhrit kertovat, millaista on elää parisuhteessa ja perheessä narsistin kanssa. Jonkin verran kirjassa käsitellään myös sitä, millaista tuhoa narsisti saa aikaan työpaikoilla.

Pahinta on tietenkin jos päätyy samaan huusholliin narsistin kanssa. Tähän ansaan moni päätyy, sillä narsisti osaa lumota. Monet uhrit kertovat, että he eivät olleet kenenkään muun ihmisen kanssa kokeneet mitään niin ihanaa kuin sittemmin narsistiksi paljastuneen kumppanin kanssa.

Kuherruskuukausi saattaa kestää jopa vuosia, mutta jossain vaiheessa narsisti näyttää karvansa. Tuolloin kaikki kääntyy päälaelleen. Tuolloin hyvän näytteleminen loppuu ja narsisti paljastaa ailahtelevuutensa, valheellisuutensa, alistavuutensa, vihansa, kaikenlaisen väkivallan, sisäisen tyhjyytensä. Ennen kaikkea narsisti paljastaa tunnekylmyytensä ja arvaamattomuutensa.

Myös narsistin taustalta löytyy usein rikkinäinen koti, tunnekylmä äiti, väkivaltainen isä, alkoholismia, rakkaudettomuutta. Lapsen henkinen laiminlyönti kasvattaa narsistin. Kun lapsi ei ole saanut tarvitsemaansa huomiota, hän hakee sitä tuhoisin seurauksin lopun elämäänsä. Monet uhrit kertovat kodista, jossa on pitänyt koko ajan kulkea varpaisillaan, jotta isä tai äiti ei suutu.

Koska narsisti osaa olla myös hurmaava, uhrin on vaikea jättää tätä. Tämän kirjan uhrit kuitenkin kertovat, että narsisti ei muutu, joten tämän kauniisiin sanoihin ei kannata uskoa. Pelastaakseen itsensä ja etenkin tarjotakseen lapsilleen turvallisen kodin, narsisti pitäisi uskaltaa jättää. Eli siivoa narsisti elämästäsi. Sen verran narsistia pitää jopa uhrista löytyä.

Narsisti varmistaa johdon suosion

Työpaikoilla narsisti juonittelee itselleen vallan oli hän missä asemassa tahansa. Turvatakseen itselleen mahdollisimman hyvät toimintamahdollisuudet, hän varmistaa ensin itselleen johdon suosion. Tämän jälkeen hän manipuloi työilmapiiriä, suosii hoviaan ja levittää vahingoittavia juoruja niistä, jotka eivät alistu hänen valtaansa. Työpaikka on hänelle taistelutanner.

Narsistin toimintaa helpottaa se, että hän voi valehdella surutta – sepittäessään tarinoitaan hän ei ilmeisesti edes tiedä valehtelevansa. Narsisti ei siedä minkäänlaista kritiikkiä, tämän takia juuri kukaan ei uskalla puuttua hänen toimiinsa, vaikka ne näkisikin. Narsistin kanssa asioidessa riitaan riittää yksi riitelevä osapuoli.

Työpaikoilla narsisti löytää satoja tapoja tappaa työkavereidensa sielun. Surullista on se, että kerrottujen tarinoiden mukaan kukaan uhreista ei saanut tukea työpaikkojen esimiehiltä, nämä kuuntelivat vain narsistia. Yleensä narsistin uhrin osa on joutua pitkälle sairaslomalle, ellei hän oivalla tilannetta tarpeeksi ajoissa ja hakeudu pois narsistin myrkyttämältä työpaikalta.

Narsisti osaa lumota työhönottajat, joten hänet saatetaan valita myös esimiestehtäviin. Tuolloin työpaikan tilanne on tietenkin kaikkein pahin, sillä narsisti on varmistanut selustansa puhumalla ylemmät esimiehet puolelleen. Tuolloin uhriksi joutuvalla ei todellakaan ole muuta mahdollisuutta kuin sairastua tai lähteä.

Kirjassa Sata tapaa tappaa sielu narsismin uhrit kertovat kauhutarinoita, joita ei uskoisi tapahtuvan sivistyneessä hyvinvointi-Suomessamme. Narsismi kertoo pahasta olosta, joten kaiken hyvinvointimme taustalla näyttää piilevän paljon pahoinvointia.

Ritva Sorvali

Silolan perheen salaiset paheet

Miina Supinen, Liha tottelee kuria. WSOY 2007.

Miina Supinen näyttää oivallisen kielenkäyttökykynsä jo esikoisromaanissaan Liha tottelee kuria. Letkeästi ja elävästi hän kuvaa Silolan perheen viiden jäsenen edesottamuksia. Kaikilla on jotain piiloteltavaa toisiltaan.

Aikuiset lapset Astra ja Silmu puuhaavat lihan himon parissa. Astran touhuja hieman ihmettelin, mutta ilmeisesti näinkin estottomasti voi nuori nainen tutustua itseensä. Silmu-veli puolestaan punnertaa punttisalilla itselleen lihaksia ja napsii erilaisia hormoneja kyytipojiksi.

Isä Launo on kapellimestari ja äiti Katriina sisustussuunnittelija. Isä puuhailee vain musiikkinsa parissa eikä oikeastaan näe eikä kuule muuta. Liekö hänellä mitään paheitakaan. Vanhemmat ovat meinanneet hukkua sukelluskurssilla, ja siellä on saanut alkunsa nuorin lapsi Pelagia, joka on vielä tarhassa.

Katriina-äiti on sortunut rattopoikaan eikä pääse tästä eroon. Raha vaihtaa omistajaa tämän tästä eikä loppua näy. Häpeä estää puhumasta kenellekään. Äiti pyörittää huushollia, vie Pelagiaa hoitoon ja vaihtaa hoitomuotoja. Äiti tuntuu olevan välillä hermoromahduksen partaalla.

Miina Supinen kirjoittaa rohkeasti aroistakin aiheista. Astran seksikokeilut menevät ehkä uhman piikkiin, mutta saavat tytön itsensäkin välillä ymmälle; se mikä hänelle on kokeilua, on toiselle kovan luokan bisnestä. Kysyä sopii sitäkin, mitä Silmu tavoittelee penkkipunnerruksillaan?

Helsingin ylempi keskiluokka vilahtelee kirjan sivuilla. Isän viisikymppisille ilmaantuu jopa ministeri ihailemaan Siloloiden näköalaa. Ja kun rattopoikakin sinne astelee, saavat seurapiiritoimittajat oivallisen skandaalin; suorastaan lööppiainesta.

Kirjan loppu typistyi jännitysromaanin tyyppiseksi takaa-ajoksi. Henkilöt myös hajosivat jopa eri maihin, joten alun perheen sisällä pysynyt kerronta ikään kuin levisi käsiin. Kirja olisi hyvin voinut loppua isän synttäreihin ja niiden jälkitunnelmiin.

Supinen pystyy hyvin asettumaan eri-ikäisten ja eri sukupuolta olevien ihmisten asemaan ja ajatuksiin. Erityisesti ihailin kohtausta, jossa päiväkodin johtaja syyllisti laiskat myyjäisiin osallistumattomat äidit. Katriina-äiti ei suostunut syyllistymään vaan analysoi tilannetta.

Ritva Sorvali

Suomalais-venäläistä elämää kuin veitsenterällä

Marja-Liisa Heino, Suomen suuntaan. WSOY 2008.

Marja-Liisa Heino kuvaa uusimmassa kirjassaan Suomen suuntaan karuun ja rajuun tyyliinsä suomalaisten ja venäläisten välisiä suhteita noin 50 viime vuoden ajalta. Kirjan päähenkilö Krasa on Neuvostoliitossa syntynyt keski-ikäinen mies, joka tulee Suomeen etsimään isäänsä. Hänen Suomessa asunut isänsä on kadonnut.

Samalla kun Krasa etsii yhteyksiä isäänsä, hän muistaa tapahtumia lapsuudestaan, nuoruudestaan, avioliitostaan, pojastaan. Isä on asunut Suomessa Neuvostoliiton jonkin tason lähettiläänä, ja myös Krasa muistaa kosteita lounaita, joita on syöty täällä suomalaista ja venäläisten kesken. Edelleen jotkut entiset ministerit ja muut tuolloiset vaikuttajat ovat hyvissä asemissa Suomessa.

Marja-Liisa Heino paljastaa taas kovan ja karun rikollisen tai puolirikollisen maailman. Kun on joskus antanut pahalle eli ahneudelle pikkusormen, se vie vähitellen koko käden ja koko ihmisen. Koko loppuelämänsä saa olla varuillaan, minkä mutkan takaa joku kostaja iskee. Tämän tyyppisessä mielialailmastossa romaanin henkilöt elävät.

Moni on ilmeisesti nyky-Venäjälläkin kallellaan Suomen suuntaan. Tänne tullaan ansaitsemaan kuka mitenkin laillisilla tai laittomilla keinoilla. Monilla on täällä sukulaisia tai vanhoja tuttuja, joiden luona voi majailla. Myös kiristämällä ja uhkailemallakin saattaa saada majapaikan. Kiristys ja uhkailu voi nousta jollekin jopa pääelinkeinoksi. Tosin tällä alalla odotettu elinikä ei ole pitkä.

Tässä kirjassa on runsaasti henkilöitä ja paikkoja, vaikka enimmäkseen ollaan Suomessa. Henkilömäärä on tavallaan hyvin perusteltu, sillä kuvatuissa oloissa ihmiset eivät mielellään tutustu kovin läheisesti, tuttavuudet ovat muodollisia. Koskaan ei tiedä milloin osat vaihtuvat, tutusta tuleekin vihollinen tai entisen tutun joutuu vaikka tappamaan.

Marja-Liisa Heino on aivan omaa luokkaansa karujen miljöiden ja ankeiden olojen naisdekkaristina.

Kun kirjan saa loppuun, voi huokaista helpotuksesta, että saa toistaiseksi kävellä töihin vilkuilematta sivulleen ja taakseen seuraajan pelossa, ja kun ovikello soi, ei tarvitse ensimmäiseksi hapuilla käsiinsä asetta. Heinon henkilöt elävät kuin veitsenterällä.

Ritva Sorvali

Eihän sinulta mitään puutu

Mirjam Lohi, Nuttu. Teos 2008.

Nuttu kertoo äitiydestä ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Runollisesti Mirjam Lohi kertoo naisesta, joka pitkällisten yritysten jälkeen pääsee äidiksi eikä sitten kestäkään äitiyden vaatimuksia. Lapsi itkee yötä päivää ja äiti makaa voimattomana lattialla.

Äiti vertaa itseään sukunsa naisiin ja muihin naisiin ja kokee huonommuutta. Miksi hän ei pärjää, kun muut ovat pärjänneet ja vielä paljon huonommissa oloissa ja suurempien lapsikatraiden kanssa. Eihän sinulta mitään puutu, hänelle sanotaan ja hän tietää että niinhän se on.

Äitiyskokemuksen lomassa kirjailija kertoo naisen suvusta etenkin suvun naisista. Hyvin ovat naiset pärjänneet, hoitaneet miehensä, lapsensa, kotinsa. Sieltä ei löydy vertaistukea huonommuudelle, epäonnistumiselle, väsymiselle, haluttomuudelle.

Vasta naapuristossa asuva Susanna tuntuu ymmärtävän mistä on kyse, on kokenut jotain samanlaista.

Suvun perinne kulkee mieheltä miehelle

Petri Tamminen, Enon opetukset. Otava. 2006. Finlandiaehdokas.

Mitä eno oikein opetti Petri Tammisen kuvaamalle nuorelle miehelle? Tämä kysymys nousee mieleen, kun lukee viimeisen sivun Tammisen kirjasta. Mitä on se, mitä miehet lähes sanattomasti välittävät toinen toisilleen?

Kirjan ensimmäisessä osassa mennään porukalla hakemaan isoisälle arkkua. Isoisä on vielä elossa, mutta haluaa nähdä arkkunsa. Kun kaikki sukutalossa lomailevat sukulaiset ovat saaneet sanoa arkunhakuasiasta sanottavansa, lähtee eno Jussin kanssa ajelemaan kohti Turkua. Matkalla haetaan vielä kauppiaanpoika Myrsky kolmanneksi.

Seuraava osa kuvaa juopotteluviikonloppua enon ja Myrskyn kanssa ja viimeisessä osassa ollaankin jo enon hautajaisissa. Kirjan kiinnostavimmat osat ovat sen alku ja loppu. Arkunhakumatka kaikkine vaiheineen on huvittava. Kaikkialla katsellaan ja kommentoidaan Dianan ja Charlesin häitä, edes hautaustoimisto ei tahdo malttaa palvella asiakkaitaan kun pitää tuijottaa televisiota.

Kun Jussi viimeisessä osassa opettelee vaimon lähdön jälkeen taas yksinoloa, vihitään pikapuoliin Charles ja Camilla. Työpaikoilla puhutaan Dianan ja Camillan paremmuudesta, mielipiteet jakautuvat. Jussi kuuntelee naisten kommentteja.

Mutta mitä on se, mitä eno opetti? Jussi on kateellinen enon ja Myrskyn luontevuudesta erityisesti naisten suhteen. Näiden ei tarvitse tehdä juuri mitään, ja silti naiset lakoavat heidän edessään. Jussi katselee tuollaista sankaruutta ihmeissään.

Jussilta puuttuu jokin muille miehille luontainen tilanottokyky ja menemisen meininki. Jussi pohtii asioita silloin kun pitäisi toimia. Hän kuvittelee mitä tekisi tarjoilijatytön kanssa ja jopa sitä miten pääsisi tästä aikanaan eroon. Eno ja Myrsky marssisivat heti työn luo kysymään mihin mennään.

Jotkut porskuttaa ja toiset katselee päältä. Näinhän se usein menee. Petri Tamminen kuvaa huvittavasti ja uskottavasti miesten välisiä eroja tässä suhteessa. Tamminen ei kuitenkaan millään lailla perustele noita eroja. Nämä miehet ovat vain syntyneet tällaisiksi.

Kuin menneen ajan kuva nyky-Suomesta

Taina Sampakoski, Ikoni. Tammi 2006. Finlandiaehdokas.

Taina Sampakosken esikoisromaani Ikoni on kuin eräänlainen koru. Romaanin keskiössä on kolmiodraama. Aikaisemmin Lauran kanssa seurustellut Nikolai tapaa venäläisen ikonimaalarin Sonjan ja rakastuu tähän. Kun Laura palaa takaisin, Nikolai rupeaa taas olemaan hänen kanssaan.

Sampakoski kuljettaa tarinaa osin ikonin avulla. Laura ostaa taulukaupasta Sonjan maalaaman ikonin ja vie sen parisänkynsä päätyyn. Pian hän ostaa toisenkin ja niinpä he Nikolain kanssa katselevat Sonjan maalaamia kuvia. Sonja on konkreettisesti mukana heidän makuuhuoneessaan.

Sonja ja Laura ystävystyvät ja oikeastaan romaani kertookin paljon enemmän heidän keskinäisestä suhteestaan kuin heidän kummankaan suhteesta Nikolaihin. Naiset opettavat toisilleen elämänkatsomustaan. Laura on fyysisempi ja opettaa Sonjalle voimistelua, Sonja kertoo Lauralle maalaamisestaan.

Romaani on sijoitettu nykyaikaiseen rautatiekaupunkiin. Nikolai on rautatieläinen, jolla on mökki pienen ajomatkan päässä kaupungista. Mökillä lintubongaajat kiikaroivat lintuparvia. Lintujen lento ja ihmisen vapaus rinnastuvat jollain tavoin toisiinsa. Jotkut ihmiset ovat vapaampia kuin toiset.

Kirjan lopulla Sonja lentää tyttärensä kanssa rautatieaseman yläpuolella. Nikolai ei pysty lentämään, hän menee raiteita pitkin. Kun hän kiipeää mökin katolle poistamaan linnunpesää savupiipusta, hän putoaa ja vammautuu loppuiäkseen. Nikolai kulkee elämäänsä eteenpäin hyvin yksiviivaisesti.

Sampakosken kirja on tarkkaan mietityn tuntuinen. Henkisempi Sonja saa lapsen, mutta fyysisempi ja vahvemman oloinen Laura ei tule millään raskaaksi. Nikolai ei osaa päättää elämänsä suuntaa, niinpä hän vammautuu konkreettisestikin. Elämä jatkuu hauraamman mutta henkisesti vapaamman

Sonjan kautta.

Ritva Sorvali

Tervo pohtii Koljatissa ihmisen kestämistä

Jari Tervo, Koljatti. WSOY 2009.

Jari Tervo kirjoittaa Suomen pitkästä pääministeristä Pekka Lahnasesta eli Koljatista. Keskustan puoluesihteeri on kirjassa nimeltään Pörhönen ja Lahnasen avustaja Haukinen. Muut kirjan poliittiset henkilöt esiintyvät pääosin omilla nimillään, Pekkarisena, Väyrysenä, Kataisena, Niinistönä.

Pitkin kirjaa Tervo sympatiseeraa Lahnasta. Tällä näyttää nimittäin menevän kaikki pieleen. Kun Lahnanen rupeaa kömpelösti peittelemään tavallisiakin asioita, niistä paisuu vähintään lööppien kokoisia. Teki Lahnanen niin tai näin, hänelle nauretaan tai ainakin hymyillään vinosti. Että näin varmasti käy, siitä pitävät tiedotusvälineet huolen.

Erityisen huvittava on Lahnanen EU:ssa. Tämä ei tiedä miten väistelisi Etelä-Euroopan maiden suutelevia ja halailevia ministereitä etenkin kun nämä ovat vähintään päätään lyhyempiä kuin Lahnanen. Huvittavaksi paisuu etenkin Lahnasen piikkiin menevä pieruepisodi; Ranskan pääministeri loukkaantuu, kun olettaa Lahnasen tietoisesti halventaneen Ranskan kulttuuria.

Tervo on ujuttautunut Lahnasen nahkoihin ja kuvaa sisältäpäin miltä julkisuuden ihmisestä tuntuu, kun hänen ilmeensä, eleensä ja puolihuolimattomat sanansa roikkuvat etusivuilla viikosta toiseen. Yleensä vain negatiivisesti värittyvä kiinnostaa mediaa: Lahnanen kaljapurkki kädessä, Lahnanen mörkkinä EU:ssa, Lahnanen pakoilemassa toimittajia.

Koljatti pakottaa lukijan pohtimaan ihmisen kestämistä. Tiedostusvälineet pitävät esimerkiksi poliitikkoja koko ajan esillä. Tavallaan tämä on näille myös elinehto tulevia vaaleja ajatellen, mutta missä menee ihmisen raja? Olemme viime vuosina nähneet useammankin kujanjuoksun, kun uhria on riepoteltu viikkokausia valtakunnan mediassa.

Kenen vastuu on, jos merkittävällä pallilla istuva ihminen vainoharhaistuu niin paljon, että julkisuuden riepottelu rupeaa vaivaamaan hänen työtään? Esimerkiksi Tervon kuvaama Lahnasen ja Putinin tapaaminen on kaikessa hulluudessaan myös pelottava. Tervo tuntuukin kyselevän, että pitäisikö meidän yrittää enemmänkin kannatella kuin kaataa valitsemiamme johtajia?

Alkupuolen huvittavat yksityiskohdat kääntyvät kirjan lopulla tavallaan vastakohdikseen. Lukija joutuu miettimään mille hän nauroi. Loppupuoli koetteleekin tulkintakykyjä, sillä Tervo nostaa esiin aivan uuden Lahnasen. Loppua on pedattu ovelasti kuljettamalla mukana esimerkiksi Mikko Niskasen Kahdeksaa surmanluotia ja antamalla Lahnasen pohdiskella elokuvan miehen sekoamista.

Tervo käsittelee poliitikkojen ja median roolia monimielisesti ja huumorilla mutta myös erittäin vakavasti. Missään nimessä hän ei halvenna pääministeriä, päinvastoin. Tervo käsittelee tämän persoonaa erittäin suurella ymmärryksellä ja pakottaa sekä lukijan että median miettimään, missä menee raja? Leikimmekö tulella kun jatkuvasti nauramme esimerkiksi pääministerin naisjutuille?

Ritva Sorvali

Toivon mukana taiteen sokkeloihin

Juhani Känkänen, Toivon mukaan. Teos 2005. Esikoisteospalkinto.

Juhani Känkäsen esikoisteos Toivon mukaan kuvaa Toivo Päählö -nimistä taiteilijaa ja tämän kokeiluja taiteen ja elämän viidakoissa. Taiteen puolella Toivo kokeilee tunnettujen taulujen jäljentämistä, kattomaalausta, tunnelinkaivua ja paljoa muuta.

Kirja on rakennettu kolme päivää kestävän haastattelun muotoon. Taitelija istuu haastattelijaa vastapäätä ja kertoo elämänsä vaiheista. Haastattelu menee nauhalle, välillä nauha pysäytetään ja puhutaan haastatteluun liittyvistä käytännön asioista.

Monet taideanalysoinnit tuntuivat piristäviltä, hauskoiltakin. Juhani Känkäsellä näyttää olevan viehtymystä monimieliseen taidekritiikkiin ja myös taiteilijoiden elämäntapakritiikkiin.

Jos on erityisen kiinnostunut taiteen tekemisen ongelmista ja mahdollisuuksista, kirja on antoisaa luettavaa. Jos taas taideanalyysit eivät ole se kaikkein tärkein asia, niin yli 300-sivuiseksi paisunut romaani saattaa tuntua pitkältä.

Onneksi taidekeskustelujen lisäksi Toivo kertoo myös perheestään, etenkin isoisästä ja isoäidistä ja veljestään. Tärkeässä roolissa on myös koulukaveri Muna-Raikka. Toivon äiti kuolee aivan kirjan alussa ja isä häviää teille tietymättömille.

Oikeastaan pidin kirjaa kohtalaisen kiinnostavana kattomaalaukseen asti. Koko se prosessi, mikä käytiin maalaushankkeen ympärillä, oli mitä kiinnostavin. Lopun sata sivua kestävä kaivuu-urakka oli jo jonkintasoinen sairaskertomus, jonka lukeminen otti voimille.

Känkänenhän kuvaa taitelijuutta juuri jonkin asteisena sairautena. Ihminen ei valitse taidetta, vaan se valitsee ihmisen eikä anna tälle rauhaa. Taiteen demonit pääsevät joskus yllättämään pahaa aavistamattoman viattoman ihmismielen.

Niinpä kirjan Toivokin yrittää yrittämästä päästyään vapautua näiden demonien vallasta. Toivo yrittää päästä taiteesta eroon hakeutumalla tavalliseen työhön. Lopun luolan kaivaminen on tavallaan pyrkimystä tähän samaan suuntaan. Onhan kaivaminen selkeää ruumiillista työtä.

Mielestäni Toivon mukaan on selkeärakenteinen taideromaani. Näkökulma on koko ajan Toivossa, tämän elämässä ja taidekäsityksissä. Kirja käsittelee kuitenkin myös kysymystä hulluuden ja nerouden häilyvästä rajapinnasta. Missä milloinkin mennään, siitä saa lukija ottaa selvän.

—–

Kärpäsen koulu hajoaa käsiin

Mari Mörö, Kärpäsen koulu. Wsoy 2005

Mari Mörön uusin kirja Kärpäsen koulu halunnee kuvata monitahoisesti ja monimielisesti nykyajan taidekäsityksiä ja taideteoksen vastaanottoa Suomessa. Suomi on hetken taidekeskiössä, sillä Euroopan kulttuuriministerit kokoontuvat Helsingissä. Niinpä näille päätetään esitellä kärpäsillä päällystetty tuoli.

Kirjailija kuvaa kärpästuoliasiaa monesta näkökulmasta, lukijan kannalta liiankin monesta. Kirjassa kuvataan ensinnäkin tuolin omistajaperheen tarina. Toinen tarina koostuu itse kärpästaiteilijasta, jonka perhe on sukua tuolinomistajaperheelle. Yhtenä linkkinä ovat kirjan päähenkilön käynnit psykiatrilla.

Näiden tahojen lisäksi kuvataan yhtä taloyhtiötä ja sen kärpäsistä kiusaantuneita asukkaita. Kuvataan lahtelaisen Kärpäsen koulun kuvataideopettajaa ja lisäksi jotain nimetöntä taideasiantuntijaa, joka keskustelee tuntemuksistaan tietokoneen ääressä viihtyvän Louisan kanssa.

Kerronta hyppelehtii estottomasti näkökulmasta toiseen ja myös ajasta toiseen.

Näkökulmia ovat juuri edellä mainitut puolen tusinaa tahoa, ja päähenkilön isän hautajaisten takia isän elämää muistellaan monella eri vuosikymmenellä.

Lukija siirtyy päähenkilön mukana milloin tämän kouluun, milloin muuten lapsuuteen.

Ehkä lukemista vaikeuttava jatkuva hyppelehtiminen aiheutti sen, että kirjan mahdollinen sanoma hukkui itse lukemisponnisteluihin. Noin kymmenen sivun välein hypätään eri henkilöön, paikkaan, aikaan ja asiaan. Kärpäsistä ja tuolista tietenkin puhutaan kaikilla tasoilla, mutta mitä sitten.

Haluaako Mari Mörö herättää keskustelua taiteesta? Haluaako kirjailija sanoa, että me tavalliset ihmiset voimme rohkeammin sanoa, että emme ymmärrä jos emme kerran ymmärrä. Me voimme sanoa, että emme näe keisarilla vaatteita, jos kerran emme niitä näe. Oikeastaan tämän sanominen on meidän velvollisuutemme.

Mari Mörö kirjoittaa lyhyitä lauseita ja kuvaa hauskasti yksityiskohtia. Hän on taitava kirjailija. Minun on nyt sanottava, että tässä hänen luomassaan taideteoksessa, romaanissa, on minun lukukyvylleni liian monta näkökulmaa. Ne hajottavat tarinaa niin paljon, että kokonaisuus hajoaa tavallaan tunnistamattomaksi.

Sota koetteli myös naisten hermoja

Tuomas Kyrö, Liitto. Wsoy 2005. Finlandiaehdokas.

Tuomas Kyrö on syntynyt vuonna 1974, mutta on kirjoittanut jo kolme romaania. Viimeisin, viime vuonna ilmestynyt Liitto, oli vuoden 2005 finlandiaehdokkaana.

Liitto kuvaa tavallisia mollojokelaisia ihmisiä. Mollojoki sijannee jossain Uudenmaan läänissä. Kyseessä on pieni maanviljelyspaikkakunta, jossa nimismies, koulu ja kauppa ovat tärkeitä tekijöitä.

Romaani alkaa vuodesta 1958, jolloin luetaan yhden kirjan päähenkilön testamenttia. Tästä siirrytään kuitenkin nopeasti henkilöiden nuoruuteen eli 1930-luvulle. Tuolloin testamentin tekijä Anna on ollut innokas Hitlerin kannattaja ja rakastunut puolalaiseen sotavankiin. Toisen pääparin muodostavat Lyydia ja Urho, joiden yhteiselo sittemmin kariutuu sotaan ja lasten kuolemiin.

Lyydian kotioloista saa kirjassa karun kuvan. Kyseessä on ilmeisesti varakas talo, jossa tytärtä on opetettu muun muassa soittamaan pianoa. Mutta muuten kodin ilmapiiri tuntuu olevan kaikkea muuta kuin taiteita suosiva. Isä tuntuu hallitsevan kaikkea sekä henkisellä että ruumiillisella väkivallalla ja laittaa väkivallan kierteen pyörimään. Äiti lymyilee vaitonaisena taustalla.

Lyydian elämän kohokohta on, kun hän saa kansakoulussa opettajakseen Elsa Maria Puupposen. Puupponen näkee Lyydian kyvyt ja kannustaa tätä eteenpäin.

Opettaja Puupposen osuus tässä kirjassa kertoo, miten tärkeää kasvavalle nuorelle on, että joku uskoo häneen.

Tuomas Kyrö on melkeinpä parhaimmillaan kuvatessaan Lyydian ja Urhon haparoivaa seurustelua 1930-luvulla. Nuoret tapailevat pääasiassa rannoilla ja hautausmaalla, Urhon työpaikalla. Vaikka Urho ei ”emännistä” paljon välitäkään, nuoret ehtivät seurustelussaan kuitenkin sen verran pitkälle, että Lyydia on talvisodan alkaessa raskaana.

Sota koetteli liittoja

Lyydian elämänlanka on sodan tiimellyksessä monta kertaa katkeamaisillaan. Kun isä kuskaa hänet talvisodan talvena pianon kanssa anoppilaan, Lyydia joutuu käymään siellä omaa sotaansa talvea ja vastoinkäymisiä vastaan. Oikeastaan Kyrö tuntuu kertovan yleisemminkin siitä, mitä naiset joutuivat sotien aikana kestämään.

Kumpikaan kirjan naisista ei oikeastaan kuulu ihanteellisiin sankarinaisiin, vaikka he oman osansa sotaponnisteluista tekivätkin. Lyydia on masennuksen partaalla moneen kertaan eikä jaksa tarpeeksi tukea sodasta palaavaa Urhoa.  Anna puolestaan sairastuu henkisesti, kun hänen Hitleriin ripustautunut maailmankuvansa sodan jälkeen musertuu.

Kyrön naiset joutuvat kokemaan enemmän kuin jaksavat kantaa. Sota-aikana ihmisille ilmeisesti opetettiin, että pitää jaksaa. Että kaikilla on vaikeaa. Niinpä myös kirjallisuus on kuvannut ihmisten yliluonnollista jaksamista. Tuomas Kyrö kuvaa niitä ihmisiä, jotka eivät jaksaneet. Tällä tavalla hän antaa näillekin ihmisille elämisen oikeuden.

Liitto on moniulotteinen kuva Suomen lähihistoriasta. Se on kuvaus tavallisten ihmisten haparoivasta yrityksestä pysyä pystyssä, vaikka haluaisi vain maata peiton alla. Nimi Liitto kuvannee sodan aikana syntyneitä ihmisten välisiä liittoja, joita aika koetteli.

Tärkeät asiat avautuvat vaikeasti

Juha Seppälä, Paholaisen haarukka. WSOY 2008. Finlandiaehdokas.

Juha Seppälän Paholaisen haarukka vaatii lukijalta paljon. Sekä romaanin henkilöt että romaanin sisällä tehtävän elokuvan henkilöt keskustelevat keskenään samassa todellisuudessa. Ainakin minulta meni kauan ennen kuin tajusin esimerkiksi tämän ilmiön. Enkä vieläkään ole varma mitkä henkilöt ovat minkäkin fiktion tason henkilöitä.

Varmaan kirjailijalla on syynsä tähän sekavuuteen, sillä jos kirjan tarkoitus on saada lukijoita, ei kirjailija varmaan tahallaan halunne vaikeuttaa lukijan työtä. Kirjan nimi Paholaisen haarukka voi tietysti tarkoittaa ja vihjata, että paholainen hämmentää sillä helvetin kattilaa, jossa syntiset kiehuvat ansaitsemassaan liemessä. Tuolloin keitos saattaa olla hyvinkin sekava.

ISKU Mutta koska Seppälä analysoi terävästi nykyelämää, olisin melkeinpä toivonut, että hän olisi kirjoittanut näistä asioista esseekokoelman. Tuolloin sen joku olisi varmaan lukenutkin ja jopa ymmärtänyt. Kun nämä viisaat ajatukset on siroteltu monikerroksisen romaanivyyhden lomaan, voi käydä niin että ne eivät pääse lukijalle asti. Tämä lopettaa ennen kuin pääsee alkua pitemmälle.

Tuolloin lukijalta jää kokematta Seppälän oivaltavat analyysit esimerkiksi sijoitusneuvojan raamatullisesta osasta nykymenossa. Tämä henkilö puhuu hallitusta riskinotosta, rahastosäästämisestä, pääomaturvasta, markkinatilanteesta ja osakesijoittamisesta.

Sen lisäksi että kirjassa kulkee sisäkkäin ja lomittain monta tasoa, minun oli ajoittain vaikea tajuta kuka hän tai kuka minä milloinkin oli äänessä. Etenkin tämän tasoisessa sekavuudessa olisi asiaa melkoisesti auttanut jos pronominien sijaan olisi käytetty huomattavasti useammin henkilöiden nimiä. Mutta tämä valitusvirsi on tietenkin vain laiskan lukijan marinaa.

Ritva Sorvali

Unelmaansa kannattaa uskoa

Kerron sinulle rakkaudesta. Runot, Sinikka Svärd, kuvat Sinikka Hautamäki. Minerva 2008.

Jos etsit lahjakirjaa kihlautuneille hääpärille tai hääpäiviään viettäville, erinomainen valinta on Sinikka Svärdin ja Sinikka Hautamäen yhdessä tekemä runo- ja kuvakirja ”Kerron sinulle rakkaudesta”. Kirjan runot kertovat, miten suuri lahja ihmiselle on se, että on löytänyt kumppanin. Miten antoisaa on antaa.

Lisäksi runot kertovat siitä, miten paljon me tyhmyyttämme päästämme menemään ohitsemme, kun emme huomaa millainen aarre on vierellämme. Toisessa ihmisessä meillä on sellainen aarrearkku, johon kannattaa tutustua ja jonka lämmössä ja lemmessä kannattaa lämmitellä. Koskaan ei ole liian myöhäistä huomata lähellään tällainen aarre.

Monista runoista tulee mieleen Raamatun Korkean veisun sanonnat, mutta nykyajan kielelle käännettynä. Parisuhteeseen liittyy usein niin paljon arkea ja arjen ongelmia, että kannattaa nostaa esiin näiden runojen kuvaamia parisuhteen juhlan mahdollisuuksia.

Sinikka Hautamäki on kuvannut runojen tunnelmia omalla herkällä ja utuisella siveltimellään. Hän on oivaltanut sen, miten haavoittuvista tilanteista on kyse, miten pienestä voi olla kiinni, että kaikki meneekin pieleen. Kyse on haaveista ja saduista, joihin pitää uskoa, jos haluaa niiden toteutuvan.

Hautamäen kuvissa ihmishahmot ovat luonnon keskellä, kukkien keskellä. Useimmissa kuvissa on kaksi ihmistä, mutta onpa joukossa myös utuisia tytön kuvia ja toisaalta pelkkää suomalaista metsää. Vihreän ja punaisen eri sävyt värittävät tämän kirjan sivuja.

Sekä kirjan runot että kuvat tuntuvat yhdessä kertovan, että unelmaansa kannattaa uskoa, jos haluaa elämästään elämisen arvoisen. Tätä viestiä kannattaa levittää mahdollisimman laajalle!

Ritva Sorvali

—-

Sinikka Svärd palkittiin runoistaan viime kesänä Junnu Vainion –palkinnolla Kotkan meripäivillä ja kouvolalainen Sinikka Hautamäki on pitkän linjan taiteilija, joka on järjestänyt lukuisia näyttelyjä sekä Kymenlaaksossa että Helsingin seudulla. Sinikka Hautamäen tauluja on nähtävänä Onnenkukossa Kouvolassa vielä elokuun ajan.

Viron kansan häpeä ja suru

Sofi Oksanen, Puhdistus. WSOY 2008. Finlandiavoittaja.

Sofi Oksanen on ehdottomasti finlandiavoittonsa ansainnut. Hän kirjoittaa Puhdistuksessaan auki Viron kansan historiaa, naisen alistettua ja helposti häväistävää osaa miesten johtamassa maailmassa, yhden suvun historiaa ja samalla muutamien henkilöiden kokemuksia venäläisten, saksalaisten ja taas venäläisten valloittajien myllerryksessä.

Osa kirjan tapahtumista on sijoitettu 1990-luvun alkuun, osa sotavuosiin ja sodan jälkeisiin vuosikymmeniin. Aliide ja Zara kohtaavat 1992 jossain Viron maaseudulla, kohtaavat ja pelkäävät toisiaan. Aliide on sota-ajat kokenut vajaa 70-vuotias nainen ja Zara on parikymppinen  nykynainen. Aliide on kokenut sota-aikana samaa, mitä Zara on kokenut omassa ”sodassaan” nykyaikana.

ISKU Tarina kulkee nykyajassa ja sota-ajassa. Sofi Oksanen säästää lukijaa pahimmilta raakuuksilta, ne voi lukea rivien väleistä. Ne voi lukea myös naisten pelosta, vapinasta, katseen kätkemisestä, pitkinseiniä kävelystä. Ne voi lukea myös vaikenemisesta ja itseensä käpertymisestä. Pelotellulta ja häväistyltä ihmiseltä on viety itsetunto ja olemassaolon oikeus.

Ikään kuin koko Viron kansa olisi peloteltu ja häväisty. Esimerkiksi sodan jälkeen kukaan ei oikeastaan tiennyt mitä kukakin oli kuulusteluissa kenestäkin kertonut. Kun ihmisiä vietiin kuulusteltavaksi, nämä olivat yksin kuulustelijoiden kanssa. Koko kylä sai pelätä, mitä kenestäkin on kerrottu ja että kuka heistä on kestänyt mitenkin paljon sekä henkistä että ruumiillista kidutusta?

ISKU Kun karkotetut 1950-luvulla alkoivat palailla kotiseudulleen, alkoi kylissä kyräily siitä, kuka oli kenetkin leireille toimittanut? Kuka asui nyt kenenkin talossa, miten palanneet otettiin vastaan?  Esimerkiksi kirjan päähenkilö Aliide pelkää sisarensa paluuta ja tuolloin eteen tulevan selvittelyn syvyyttä.

Sotilaspuku, saappaat ja aseet antavat omistajilleen oikeuden valtaan muiden yli, nyt saattoi maksaa potut pottuina ja voi laittaa vahingon kiertämään. Monta kertaa kirjaa lukiessa tuli mieleen Suomen vuoden 1918 tapahtumat, joissa henkilökohtainen kauna saattoi vaikuttaa jonkun saamaan kuolemantuomioon.

ISKU Puhdistusta tehtiin moneen kertaan ja moneen suuntaan. Sotien jälkeen kommunistit hallitsivat ja määräsivät kuka saa elää ja millaisissa oloissa. Ihmiset pakenivat metsiin, kellareihin, heinälatoihin. Kun miehiä ei saatu kiinni, naiset saivat maksaa tästä aiheutuvan harmin kellarikuulusteluissa.

Viron kirjallisuus on käsitellyt karkotuksia ja paluita. Mutta onko se sisältä päin käsitellyt näihin liittyvää häpeää? Onko se käsitellyt erityisesti naisten osaa vaihtuvien tilanteiden uhrina? Sofi Oksanen käsittelee näitä asioita ja kirjoittaa kiinnostavasti vallasta ja sen kohteena olemisesta.

Ritva Sorvali

Vääpelin pojat koulivat toisiaan

Hannu Väisänen, Toiset kengät. Otava 2007. Vuoden 2007 finlandiavoittaja.

Oululaissyntyinen kuvataitelija Hannu Väisänen voitti viime vuoden kirjallisuuden pääpalkinnon, finlandiapalkinnon, romaanillaan Toiset kengät. Romaani kertoo yksinhuoltajavääpelistä, jolla on huollettavanaan neljä poikaa ja yksi tytär. Tytöstä ei paljon kerrota, lähinnä vain se, että hän muuttaa jossain vaiheessa pois kotoa.

Ehdottomassa pääroolissa ovat neljä poikaa. Poikien touhuja lukiessa tuli monesti mieleen Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Samanlainen tietty jähinä oli päällä, mutta myös toinen toisistaan huolehtiminen. Myös isästä pidettiin huolta, silloin kun isä oli siinä tilassa että tarvitsi huolenpitoa.

Perheen äiti on kuollut, mutta isä tuntuu pitävän järjestyksen huushollissa. Tässä kodissa syödään tiettyihin aikoihin, isä tekee ruokaa ja huolehtii poikien kouluun menosta. Vaikka vihjeinä annetaan ymmärtää, että äitipuoliehdokkaita pyörii nurkissa, ei kirjailija nosta heitä sen kummemmin esiin. Pääroolissa ovat pojat.

Päähenkilö Antero kuuluu poikajoukkoon, mutta kulkee myös yksin. Anteron mukana lukija tutustuu 1960-luvun Ouluun, sen kouluihin ja katuihin.

Jostain syystä tuon ajan koulupojat kokevat pienikokoisen Anteron uhkatekijäksi, tätä pitää tämän tästä mukiloida tai ainakin uhata sellaisella.

Miksi Anteroa kiusattiin koulussa? Ilmeisesti nuoret vaistoavat, että joku ei kuulu joukkoon, että hän on hieman eri tasolla, ei ehkä kritiikittömästi ihaile kaikkia nuorten touhuja, ei kuuntele tarpeeksi kiinnostuneena koulun kellokkaiden esitelmiä tai kulkee muuten omia polkujaan. Tällaista ei siedetä.

Vaikka poikien koti on hieman vaillinainen, koti on kuitenkin turva. Muu Oulu on ainakin Anteron näkökulmasta pelottava. Niinpä kirjan lopulla tapahtuva lähtö Savonlinnaan taidelukioon on haikeudesta huolimatta Anterolle tavallaan helpotus. Ainakin toiveena on, että siellä hänen tyyppisensä nuori saa kavereita ja tukea.

Väisänen kirjoittaa mielenkiintoisesti 1960-luvun nuorista. Televisio on uusi asia, matkustelu on harvinaista, eletään vaatimattomasti. Mutta elämä on jollain tavalla hallittavissa, yksinkertaisempaa. Tosin aikuiseksi kasvaminen on ollut koettelemus tuolloinkin.

Ritva Sorvali

Yksinhuoltajaäidit vauhdissa

Katarina Mazetti, Tarzanin tunteet. Schildts 2004.

Ruotsalainen nykykirjailija Katarina Mazetti kirjoittaa nykynaisten asioista. Tanzanin tunteiden päähenkilöt ovat kolmikymppisiä yksihuoltajia. Sekä Marianalla että Jennyllä on kaksi alle kouluikäistä lasta, Mariana on pätkätyöläisopettaja ja Jenny töissä hoitokodissa. Aamulla naiset raahaavat lapset hoitoon ja illalla töiden jälkeen hakevat nämä sieltä. Illat menevät lasten kanssa kotona.

Lasten isät ovat eri syistä poissa kuvioista eikä isovanhemmistakaan näytä olevan apua. Oikeastaan isovanhempien roolin on hyväkin olla taustalla, sillä kirja vihjaa, että isovanhemmat ovat vain vaikeuttaneet nuorten naisten elämää.

Joten Mariana ja Jenny käyttävät toisiaan sylkykuppeinaan ja lastenvahteinaan. Kun oikein tekee mieli vaikkapa ravintolaan miehiä iskemään, niin sovitaan vahtivuorot. Vahtivuoro maksetaan kertomalla vahdille illan tapahtumat.

Mazetti kertoo tarinaa ainakin kolmesta eri näkökulmasta. Keskiössä on Marianen perhe. Näkökulmahenkilöitä ovatkin Marianen lisäksi tämän uusi miesystävä Janne ja Marianen lapset. Näin kirjassa on naisen näkökulma, miehen näkökulma ja lasten näkökulma.

Kirjan kieli on nasevaa ja ilmeikästä. Naiset ovat rentoja ja reteitä eivätkä jää nurkkiin itkemään kohtaloaan. Yhteistyö on voimaa ja näin kaksikin naista yhdessä voi järjestää toisilleen vapaa-aikaa ja ennen kaikkea vaihtaa kokemuksia.

Haku päällä

Koska lasten isät ovat toivottomia tapauksia, naisilla on jatkuva haku päällä. Mariane kamppaa hiekkarannalta rikkaan nuoren Jannen. Kuvio alkaa kuitenkin muistuttaa liikaa Pretty Womania, mikä ärsyttää Marianea. Janne ostaa kaiken ja enemmänkin ja tulee paketteineen kuin joulupukki.

Mutta kuinka voi ottaa vastaan lahjoja, jos ei pysty millään lailla maksamaan takaisin. Jannella olisi mannekiininaisia oikosenaan vaikka joka sormelle, miksi hän siis viihtyy karvaisen ja hoitamattoman Marianen huushollissa, jossa lapset pelmuavat koko ajan päällimmäisenä? Siinäpä kysymystä kerrakseen.

Jenny nappaa netistä miehen, mutta saa pian siipeensä. Loppujen lopuksi Jennylle löytyy mies lähempää kuin arvaisikaan ja osoittautuu jopa remonttitaitoiseksi ja muutenkin kaikin puolin mukavaksi. Eli nyt kun naisilla alkavat olla asiat kunnossa, nousee ongelmaksi se, miten saisi lasten isät pysymään loitolla.

Mazetti on napakka ja näsäkkä nykykirjailija. Ihmissuhteet ovat vaikeita ja osin käsittämättömiä. Mikä on se jokin, mikä saa tietyt ihmiset viihtymään yhdessä? Sana rakkaus on yliarvostettu. Janne on oivaltanut asian asian ytimen: ”Paskat minä siitä, rakastaako hän minua. –Haluan vain että he pysyvät täällä”.

——