Toiveikkain mielin haaksirikosta toiseen

Petri Tamminen, Meriromaani. Otava 2015.

Petri Tamminen kuvaa Askaisten isäntien merenkäyntiä 1800-luvulla. Tamminen kuvaa hieman Volter Kilven tyyliin isäntäporukan hitaanpuoleista pähkäilyä siitä, pitäisikö heidän varustaa taas uusi laiva merenkäyntiin vai ollako varustamatta. Aikansa jurotettuaan isännät päätyvät laivan varustamiseen.

Isännillä on tuttu kapteeni tiedossa, oman kylän poika Vilhelm Huurna. Huurna on käynyt merikoulun ja asustelee vanhojen vanhempiensa kanssa kotimökissään. Hän lähtee mieluusti ohjaamaan isäntien laivaa, viemään tavaroita Eurooppaan ja hakemaan sieltä tilalle muuta tavaraa.

Vilhelm Huurna lähtee aina toiveikkaasti matkalle, vaikka laivan toisensa haaksirikkoutuu hänen ohjauksessaan. Haaksirikon jälkeen käydään aluksi läpi vakuutuspykälät ja Huurna yrittää voittaa oman harminsa tapahtuneesta. Kun hän kotiutuu, häntä aluksi kyräillään ja vieroksutaan, mutta vähitellen hyväksytään. Ja aina uudelleen ja uudelleen isännät tietyn harmistuksen ja pohtimisen jälkeen varustavat uuden laivan.

Mitä tämä kaikki tarkoittaa? Nykyisin sanotaan, että epäonnistumisia pitää sietää, virheitä pitää sietää, uusia mahdollisuuksia pitää antaa. Oppiko Huurna mitään epäonnistumisistaan? Jos oppi, tästä ei kovin paljon kirjassa puhuttu? Isännät kuitenkin yrittivät varustaa aina yhä paremman laivan, vahvemman ja isomman.

Meriromaani on hieman kuin uusi Saarijärven Paavo. Paavo kaivoi yhä syvemmät ojat, jotta halla saataisiin pysymään loitolla. Isännät rakensivat yhä isompia laivoja, jotta ne pysyisivät pinnalla. Ei saa antaa periksi, sitä kirja ilmeisesti haluaa sanoa. Mahdollisesti jotain muutakin.

Ritva Sorvali