Hiihtäen Neuvostoliittoon parempaa maailmaa luomaan
Katja Kettu, Yöperhonen. Wsoy 2015.
Katja Kettu kuvaa rehevällä lapin murteella 15-vuotiaan Irga-tytön hiihtämistä Sallasta Neuvostoliittoon vuonna 1937. Irga on raskaana sekä silvottu mykäksi. Päästyään rajan yli, hän joutuu melkoisiin kuulusteluihin, saa 25 vuoden vankeusrangaistuksen ja lähetetään Vorkutan vankileirille, lähelle Jäämeren rantaa.
Kirja etenee vuorotellen kahdessa ajassa, vuoden 1937 Vorkutassa ja vuoden 2015, kesäisessä Marinmaassa, huomattavasti etelämpänä. Lisämausteena kulkee kursivoidulla tekstillä salaperäisen Vovan tarina. Tämä Vova hallitsee suurta ja mahtavaa Venäjän maata vuonna 2015 ja tämäkin henkilö nivoutuu yhteen Vorkutan ja Marinmaan henkilöiden kanssa.
Sekä matka Vorkutaan että elämän aloittaminen siellä muistuttaa jollain tavalla niitä kauhukuvia mitä helvetistä on väläytelty. Ihmiset ovat toinen toisilleen susia, juuri keneenkään ei voi luottaa. Kun tähän henkiseen ilmapiiriin lisätään -40 astetta pakkasta, huonot varusteet, kova työ ja huono ruoka, on suorastaan ihme, että jotkut ovat selvinneet Vorkutasta hengissä.
Kesäisessä Marinmaassa puolestaan uhkaa tulva, vesi väijyy lattian alla. Suomalainen Verna on tullut Marinmaahan etsimään isäänsä. Hän löytää isänsä –kuolleena – ja hän löytää myös muita sukulaisia. Taivaalla lentelee Vova naisensa kanssa. Marinmaassa on jotain, joka pelottaa Vovaa, niinpä tämä maapläntti pitää hävittää maan pinnalta.
Yöperhosessa on pohjimmiltaan hieman sama rakenne kuin Sofi Oksasen Puhdistuksessa. Viha ja rakkaus sivuavat toisiaan, kun elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta taistellaan, hätä ei lue lakia. Kirjan kannessa kukkien keskellä hymyilee luuranko. Kansikuvan viesti lienee se, että tekojaan ei pääse pakoon; kuolleet elävät keskellämme niin kauan kuin elämme ja muistamme jotain.
Yöperhonen on kova kirja. Joskus harvoin vilahtaa kirjan sivuilla jokin inhimillisyyden häivähdys, mutta vain häivähtää. Katja Ketun maailmankuva on toivoton, näköalaton. Ehkä lopussa on jotain toivoa nuorten välillä, mutta kun taivaalle jää leijailemaan Vova tuliaseineen, onko heilläkään toivoa?
Ritva Sorvali