Näyttelijät keksivät uuden rahantekokeinon

Ken Ludvig, Diivat. Ohjaus Arimo Haltsonen. Lavastus Maija Louhio, pukusuunnittelu Ilmo Ranne, valosuunnittelu Esa Kurri. Kouvolan Teatterin ensi-ilta 23.1.2015.

Diivat kertoo kahdesta englantilaisesta Shakespeare-näyttelijästä, jotka kiertävät paikasta toiseen esittämässä ohjelmistoaan. Alussa metsästysseuralaisille esitetty kohtaus sai sikäläisen yleisön kuorsaamaan jo ensimmäisten repliikkien aikana. Niinpä jotain uutta piti keksiä.

Kaverukset saavatkin lehtiuutisesta idean mennä esittämään miljoonaperijättäriä rikkaalle suvulle, joka etsi kadonneita lapsiaan. Onneksi kaveruksilla on teatteripuvustossa myös naisten pukuja, joten ne niskaan ja perijättären rooli päälle.

Alkupuolen kehittelyosa sujui kiinnostavasti. Mutta kun ennen väliaikaa ruvettiin – yllättäen kansannäytelmän tyyliin – harjoittelemaan Shakespearen Loppiaisaattoa, esityksen imu jotenkin repsahti. Tuolloin esitys siirtyi ikään kuin aivan toiselle tyylitasolle eikä tuon harjoittelun idea oikein kirkastunut.

Onneksi väliajan jälkeen jatkui normaali meno vieläpä näyttävillä tanssiesityksillä ryyditettynä. Väliajan jälkeen esityksen tempo muutenkin kiihtyi koko ajan, kaverukset joutuivat vaihtamaan pukuakin suurin piirtein lennossa. Ja kun näytelmän pappi vielä juonitteli puhelimen päässä oleilevan komisarion kanssa, juonenmutkia tuli yhä lisää.

Kyseessä on siis juoninäytelmä, jonka lukuisat käänteet yksi toisensa jälkeen paljastuvat. Mutta oliko tarinassa jotain muuta kuin juonen kuljetusta? Esitystä mainostetaan mestarikomediana, mutta ensi-illassa naurut hörähtelivät vain harvakseltaan. Oliko tempo liian hidas vai mikä meitä pidätteli?

Raimo Rädyn avauspuheenvuoro oli hauska, samoin koko kuvattu metsästysseurue. Veli-Matti Karén ja Sami Kosola diivoina vaihtoivat asuja ja ilmeitä taitavasti, Tytti Vänskä pastorin morsiamena esitti tyylikkäästi hillittyä ladyä ja Ilmo Ranne hääräsi pastorina touhukkaasti rahankiilto silmissä. Jaana Raski puolestaan oli saanut Forenceensa aivan uuden sirkeän otteen.

Näyttelijät tekivät siis työnsä viimeisen päälle, mutta ikään kuin jotain olisi puuttunut. Toivottavasti tuo jokin löytyy esityskertojen myötä, kun näytelmä hitsautuu lopulliseen muotoonsa. Täytyyhän siinä jotain olla, kun se on otettu ohjelmistoon.

Ritva Sorvali