Sodan käyneen miehen elämäntarina

Matti Rönkä, Eino. Gummerus 2015.

Eino on yli 90-vuotias sodan käynyt mies. Hän elää jossain Itä-Suomessa, kuvattuna aikana hän makailee sikäläisessä terveyskeskuksessa. Pojanpoika Joonas käy häntä tapaamassa.

Romaani puikkelehtii ajassa Einon alitajunnan mukaan. Väliin Eino elää lapsuuttaan, sota-aikoja, sotien jälkeistä aikaa eri vuosikymmenillä ja nykyaikaa Joonaksen kanssa. Menneisyydestä nousee isoksi asiaksi sodanjälkeinen vakoilureissu Neuvostoliittoon ja Anastasian eli Nastin tapaaminen siellä. Nasti on salaa kulkenut Einon mukana koko elämän.

Kerttu-vaimo on ollut hyvä työihminen ja hyvä muutenkin, mutta Nastin lähellä oli ollut hyvä olla. Oikeastaan Eino käy läpi vaiheitaan ikään kuin anteeksipyydellen ja tehden oikeutta kaikille henkilöille. Jossain vaiheessa kirjaa muut puhuvat, että ”Että Ukki koettaa välttää pahantekoa. Muitten mielen pahoittamista. Ja sitten tekee kaksin verroin pahaa.”

Esimerkiksi suhteessa vaimoonsa Kerttuun, Eino-ukki on ilmeisesti lähinnä paennut tätä. Kaikki on sujunut hyvin, huusholli on hoidettu, poika on kasvatettu, liikeyritys on kukoistanut, mutta pariskunnan välinen suhde on jäänyt hoitamatta. Eino on kulkenut kylillä, ja Kerttu on hoitanut kotihuushollin.

Salaisuuksistaan, synneistään, Eino ei ole puhunut, ei kenellekään, mutta ne ovat työntyneet esiin rintakipuna, selkäkipuna, fyysisinä oireina. Eino on ollut kaiken menemisensä keskellä yksinäinen, kuten ihminen yleensäkin. Kaiken keskellä yksin.

Oikeastaan Matti Röngän Eino on hyvä kuva suomalaisesta miehestä, joka on hyvä monessa muussa asiassa, mutta tarvitsisi apua ihmissuhteiden hoitamisessa. Mies ei ikään kuin voi sanoa kenellekään, että hänellä on paha olla. Hän mieluummin sanoo, että rintaan koskee tai että selkä on kipeä.

Ehkä nimenomaan sodan käyneet miehet toimivat näin. He eivät voineet puhua pelosta, häpeästä, ikävästä. Kun sodasta palasi haavoittuneena, se oli oikeastaan pelastus, pelastava rengas. Ei tarvinnut puhua muusta.

Ritva Sorvali