Hulluus kulkee aina mukanamme
Petteri Pietikäinen, Hulluuden historia. Gaudeamus 2013.
Petteri Pietikäisen Hulluuden historia haukkaa valtavan palan lähinnä eurooppalaista sairaushistoriaa. Kirjassa käsitellään hulluuden ilmenemistä antiikista alkaen aina näihin päiviin. Pohditaan sitä mitä milloinkin on pidetty hulluutena, miten tätä ilmiötä on yritetty määritellä ja hoitaa, mitä eri oppisuuntia milloinkin on vallinnut.
Suorastaan järkyttävää on lukea aiempien aikojen mielisairaiksi tulkittujen ihmisten ”hoitamisesta” seinään sidottuina suljetuilla osastoilla. Jo viimeistään 1800-luvulta alkaen asiaa on lähestytty sekä lääkitsemisen että puhuttamisen avulla. Toisten mielestä hulluihin ei ole tehonnut muu kuin kunnon lääkitys ja toiset taas ovat olleet valmiit kuuntelemaan, mitä nämä ihmiset ovat halunneet elämästään kertoa.
Kun tullaan 1900-luvulle hoitokeinot vain lisääntyvät, muun muassa lobotomia ja sähköshokit yleistyvät. Myös laitoshoito on ollut 1900-luvun valtavirta, laitoksista lääkärit ovat voineetkin helposti poimia potilaita hoitotoimenpiteisiinsä. Potilailta ei juuri ole kyselty haluavatko nämä sähköshokkeja tai leikkauksen vai kenties molemmat. Kirjasta välittyy hoitohenkilökunnan nuivuus hoidettavia kohtaan, nämä eivät henkilökunnan silmissä olleet aina edes ihmisiä.
Pietikäisen kirjan mukaan hullut ovat olleet melkoisen vallankäytön kohteena ja eri menetelmien koekaniineina. Leikkauksiin ja sähköshokkeihin on valikoitu etenkin alemman kansanluokan potilaita ja vielä erityisesti naisia. Kun jossain vaiheessa harrastettiin myös rodunjalostusta ja tämän varjolla sterilisointia, joutuivat nimenomaan naiset näidenkin leikkausten kohteiksi.
Se on vaihdellut, kuka milloinkin on luokiteltu sairaaksi ja kuka terveeksi. Myös sairaiden ja sairaaloiden määrä on vaihdellut. Enimmillään sekä potilaita että sairaaloita lienee ollut 1970-luvulla. Tuolloin Suomessa potilaita oli yli 20.000 ja sairaaloita 71. Potilaita riitti, sillä jos sukulaiset takavuosina toivat jonkun mielisairaalaan, se oli useimmiten tälle henkilölle kuin elinkautinen vankilatuomio.
Kirjan lopussa on yli 40 sivua kirjoittajan käyttämiä viitteitä ja lähteitä. Monet mielisairaalasta vapautuneet ovat kirjoittaneet kokemuksistaan, ja nämä potilaiden kirjat ovat yksi tärkeä lähderyhmä. Hulluuden historiaan on poimittu otteita potilaiden kokemuksista, siitä kuinka heitä oli milloinkin sidottu, leikattu tai lääkitty.
Meidänkin aikanamme ihmisiä diagnostisoidaan ja lääkitään, nimikkeet vain muuttuvat. Se mikä aikaisemmin oli surua tai alakuloa ja meni aikanaan ohi, määritellään nykyään masennukseksi ja siihen määrätään lääkettä. Ylivilkkaat lapset saavat diagnoosin ADHD. Merkittävää on myös että jotkin aiemmat ”sairaudet” kuten esimerkiksi masturbaatio ja homous eivät enää olekaan sairauksia.
Pietikäinen on Oulun yliopiston oppi- ja aatehistorian professori ja kirjoittaa innostuneesti ja paikoin hauskastikin vakavasta aiheesta. Hän vietti lapsuutensa Oulun kasarmilla, jonka vieressä oli lääninvankila, piirimielisairaala ja hautausmaa. Tarvinneeko hulluusaiheeseen hullaantumista enempää perustella? Pietikäisen mukaan kukaan ei synny hulluna, vaikka veren perinnöllä saattaa olla jotain vaikutusta. Hulluus syntyy vasta ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa.
Hulluuden historia lienee eri yliopistojen tutkintovaatimuksissa, mutta myös maallikko lukee mielikseen painavan yli 400-sivuisen opuksen. Liian terminologiset kohdat voi aina hypätä yli.
Ritva Sorvali