Kymenlaakson laulu koskettaa edelleen
Harri Virtanen – Pirkka-Pekka Petelius, Kymenlaakson laulu. Sovitus ja ohjaus Juha Luukkonen. Esitys Kouvolan Teatterissa 15.11.2014.
Katsoin Kymenlaakson laulun televisiosta jopa pariin kertaan ja kävin jo keväällä katsomassa näytelmän Kouvolan Teatterin ensi-illan. Tämä oli siis jo neljäs kerta, kun kuuntelin kymenlaaksolaista murretta ja katselin ihmisten epätoivoista yritystä saada kontaktia toisiinsa.
Monet sanovat että eivät mene katsomaan näytelmää, kun siinä kiroillaan ja annetaan niin huono kuva paikkakunnasta. Mutta eikö se ole hyvä, että meidän elämäämme retostellaan teatterin lavalla? Toivoisin että täkäläisistä aiheista tehtäisiin huomattavasti enemmän paikallisia esityksiä.
Näytelmän päähenkilö Fabian (Jukka Peltola) on kymenlaaksolaissyntyinen psykoterapeutti. Hän on asunut muuallakin, mutta pitää nyt vastaanottoa Kouvolassa. Hänen puheilleen tulevat tehtaista irtisanonut työttömät; työ meni, vaimo jätti, velat painavat päälle. Ymmärrän mainiosti, että tuossa tilanteessa ihmiset kiroavat ja huutavat.
Ja jos Kymenlaaksossa on ollut tapana näytelmän kuvaamalla tavalla nitistää lapsi, on hyvä että teatteri näyttää meille peiliä. Voimme tehdä parannuksen. Voimme oppia, että emme enää huuda lapsillemme: ei sinusta mitään tule, olisit mies, olisit kuten isäsi ja veljesi! Erityisesti me äidit voimme tehdä parannuksen.
Kymenlaakson laulu on monisyinen tarina, josta kukin katsoja tekee oman tulkintansa. Etenkin jos on elänyt vaikeassa ihmissuhteessa, terapeuttien välinen loppuyhteenotto voi tuntua ahdistavalta. Se on ahdistava. Onneksi laulu tuo siihenkin kohtaukseen pientä lohtua. Laulut ovat kautta linjan erittäin hyvin valittuja.
Kymenlaakson laulu on kova näytelmä. Se ei silittele vaan sivaltaa. Se nostaa esiin paikkakunnan historian verisimmät vaiheet, ehkä Voikkaan sulkeminen tuo ne jostain syystä mieleen. Elämä on taistelua, mutta suurin taistelu käydään äidin hyväksynnästä. Me kaikki tarvitsemme äidin hyväksyviä silmiä, äidin hyviä sanoja.
Ritva Sorvali