Huomistarhurissa rakennetaan maailmanlopun jälkeistä huomista

Mia Myllymäki, Huomistarhuri. Gummerus 2023.

Kaikkien pitäisi lukea Huomistarhuri. Miksi? Siksi että se ehkä avaisi meidän silmämme näkemään länsimaiden nykyisen elintason maapallolle aiheuttamat riskit. Huomistarhurissa nimittäin eletään aikaa katastrofien jälkeen, ehkä joskus 2000-luvun lopulla. Maanjäristyksistä, tulvista, sodista, metsäpaloista, kaikesta tästä on noin 20 vuotta.

Eurooppaan on jäänyt asumaan noin 100 000 ihmistä, Amerikkaan suunnilleen sama määrä. Nämä eloonjääneet asuvat pienissä yhteisöissä, kaivelevat esineitä raunioista, viljelevät perunaa ja kasviksia ja yrittää jatkaa elämää. He elävät ikään kuin kivikauden olosuhteissa, mutta heillä on tietämys muunkinlaisesta elämästä.

Kirjan nimi Huomistarhuri kertoo ainakin siitä, että nämä vähät ihmiset uskovat huomiseen, he uskovat, että ihmislajilla on kaikesta tapahtuneesta huolimatta tulevaisuutta. Niinpä he yrittävät kouluttautua ja kouluttaa toisiaan tulevaisuuden ihmisiksi ja kehittää sellaisia kasveja, joilla he pärjäävät. He elävät kirjaimellisesti raunioissa, raunioiden keskellä, raivaavat ja korjaavat alueitaan yhä asumiskuntoisemmiksi.

Kuvattu Euroopan yhteisö on pitemmällä demokraattisen yhteisön tiellä, Amerikassa vallitsee diktatorisempi johto. Euroopan yhteisöstä lennätetään Amerikkaan pieni joukko ikään kuin auttamaan sikäläisiä uuden elämän alussa. Jokin pieni vanha lentokone on saatu käyttökuntoon, Atlantin yli lennetään yksi lento kerran kuukaudessa, jos niinkään usein.

Pääosin kirja on kerrottu suomalaisen naisen Stille Triplen näkökulmasta. Stille on paennut jäätynyttä Suomea Keski-Eurooppaan ja löytänyt sieltä yhteisön. Stillen omaatuntoa kalvaa se, että hän joutui pakomatkallaan ampumaan ihmisiä, lapsiakin. Näitä ei voinut jättää sinne kuolemaan eikä heitä voinut kuljettaa mukanaankaan.

Mia Myllymäki antaa päähenkilöidensä välillä muistella entistä elämäänsä, pakomatkaansa ja perheensä ja sukunsa kuolemaa. Järkyttävältä tuntuu esimerkiksi se, että Amerikassa New Cityssä muistellaan ja katsellaan New Yorkin suuntaan: Siellä se on meren alla, sinne upposivat pilvenpiirtäjät ja kaikki muu.

Kirjailija ei kerro suoraan, miten kaikki oikein kävi. Jossain kohtaa puhutaan veden alle uppoamisesta, toisessa kohtaa maanjäristyksistä, maan uppoamisesta ja kohoamisesta, maan jäätymisestä, sodista ja maan sekä ilmaston tuhoutumisesta. Joka tapauksessa kaupungit ovat sortuneet, talot ovat luhistuneet, ihmiset ovat kuolleet. Nyt eletään maailmanlopun aikaa.

Vaikka tilanne on mikä on, ihmiset pitävät yllä toivoa. Kyllä tämä tästä. Etenkin Euroopan yhteisöllä toivon ylläpitäminen on eräänlainen uskonto. Amerikassa meno on kovempaa, alkeellisempaa, siellä ei ikään kuin ole aikaa ajatella. Vähitellen sielläkin rupeaa muodostumaan yhteisöjä, ruvetaan nauramaan, laulamaan, tanssimaankin.

Huomistarhuri on tärkeä kirja. Se havahduttaa näkemään, pakottaa ajattelemaan ja pakottaa myös tekemään jotakin. Emmekö voi pysähtyä ennen katastrofia? Emmekö voi muuttaa suuntaa? Voimmehan.

Ritva Sorvali