Vainajaiset vainoaa lukijaansa synkällä maailmankuvallaan

Marja Kyllönen, Vainajaiset. Teos 2022. Vuoden 2022 kaunokirjallisuuden finlandiaehdokas.

Mitä ihmettä Marja Kyllönen haluaa Vainajaisillaan kertoa? Tätä mietin monta kertaa kirjaa kahlatessa. Tavallaan kirja kertoo sotienjälkeisestä maaseudusta, maanviljelijöistä ja heidän elämänpiiristään. Osa kirjan sivuista on kuitenkin kirjoitettu lihavoidulla tekstillä ja ikään kuin huomattavasti mustemmalla ja julistavammalla sävyllä kuin muu teksti. Kuka puhuu lihavoidussa tekstissä?

Koska teksti suorastaan pursuaa tummansävyisiä adjektiiveja ja paikoin outoja verbejä, sen lukeminen on raskasta. Kirjan kannessa sanotaankin, että Kainuun murre ja kansanrunous ovat vaikuttaneet kieleen. Kieleen vaikuttanee sekin, että eläinten ja ihmisten ominaisuudet ikään kuin rinnastuvat, niistä kerrotaan samoilla sanoilla. Paikoin minusta tuntui, että kirja kuvaa aikaa satoja vuosia sitten, mutta tekstin lomaan sirotellut lehtileikkeleet kertovat, aika on pääosin 1900-luvun loppupuoli.

Vainajaiset kertoo yhdestä avioliitosta, Raunon ja Laimin avioliitosta. Raunoa ja Laimia eivät vanhemmat meinanneet päästää ollenkaan naimisiin, näiden piti odottaa viisi vuotta. Kun he lopulta pääsivät vihille, rakkaus näytti kuolleen. Molemmat olivat odotusvuosinaan ikään kuin keski-ikäistyneet ja kyllästyneet toisiinsa. Heistä oli muokkautunut samanlainen nuhjaantunut ja katkeranoloinen pariskunta, jollaisia muutkin näyttivät olleen.

Yhdellä tasolla kirja kertoo myös lapsettomuudesta, Laimilla on ennen heidän ainoaksi jäävän lapsensa Veikon syntymää lukuisia keskenmenoja. Ja kun Veikko sitten lopulta syntyy, mikä syntyykään? Mitä kirjailija haluaa kertoa Veikon hahmolla, joka alusta alkaen on outo. Kirjan maailmankuvan tekee vielä ankeammaksi se, että tulevaisuudessakaan ei näytä olevan toivoa.

Melko suuren osan kirjan sivuista valloittaa nuori Hertta, enkä tajunnut miksi hän oli koko tarinassa mukana. Hertan hyväksikäyttö ja kaikin puolin onneton osa menevät ikään kuin yli sietokyvyn. Koska kirjan maailmankuva on näin musta, mietin, kenelle kirja on tarkoitettu, onko se opetukseksi meille kaikille, että älkää eläkö tällä tavalla vai onko se kosto joillekin. Mietin sitäkin, että mitä ihmettä kirjailijalle on tapahtunut?

Vainajaiset on jaettu numeroituihin lukuihin, joiden alussa kerrotaan lihavoidulla tekstillä jostain minästä, mutta kenestä minästä. Tuo minä puhuu äidistään, jolle tapahtuu milloin mitäkin. Puhuuko hän Laimista? Luin netistä analysointia kirjasta, joku oli tulkinnut niin, että minä on Raunon ja Laimin ensimmäinen syntymätön lapsi. Oli miten oli, erityisesti minän osuudet, kirjan lihavoidut jaksot, ovat ikään kuin jonkinlaista avunhuutoa, ”julkeat kielet ja hirveä hiisien roihu ja rätinä” tyyppiset kuvaukset värittävät näitä jaksoja.

Kirja on jaettu myös neljään osaan, joiden nimet ovat Sikiäminen, Kehkeäminen, Puhkeaminen ja Kukoistus. Nämä nimet antavat positiivisuudellaan aivan väärän kuvan tästä kirjasta. Miksi tämä ristiriita, että kirjan osien nimet ovat näin myönteiset, mutta itse tarina jotain aivan muuta?

Vainajaiset on synkkä kirja. Herää kysymys, olemmeko me suomalaiset tällaisia? Onko kirja peili meidän edessämme? Jos tutulta tuntuu, mitä pitäisi tehdä?

Ritva Sorvali