Milloin automatisointi ja koneellistaminen menee liian pitkälle?

Sami Tissari, Krysa. Aula & Co 2022. Vuoden 2022 kaunokirjallisuuden finlandiaehdokas.

Ryhdyin lukemaan Krysaa ilman ennakkoluuloja, vaikka kirjan nimi olikin outo, Krysa. Kirjailija kuvaa aluksi kirjan loppua eli vuotta 2022, jolloin päähenkilö Pavel on 41-vuotias ja asustelee jossain erämaamökissä. Kolme vuotta aikaisemmin on tapahtunut perikato, jossa kaikki automaattisesti toiminut systeemi on sammunut ja melkoinen joukko ihmisiä kuollut. Nyt eletään perikadon jälkeistä aikaa.

Tämän jälkeen kirjailija ryhtyy kuvaamaan Pavelin lapsuutta ja nuoruutta Neuvostoliitossa Borodinon kaupungissa. Borodino sijaitsee melko lähellä Suomenlahden rantaa. Pavelin kaverin Sashan isä on Afganistanin sodan veteraani ja sodan vammauttama. Pavelin isä on insinööri, joka tekee töissään nukkeja. Näihin on sijoitettu melkoisesti automatiikkaa ja elektroniikkaa ja ties mitä. Äiti on ilmeisesti armeijan palveluksessa, vaikka näennäisesti siivoileekin hotellin huoneita.

Krysa kuvaa enimmäkseen 1980-luvun Neuvostoliittoa. Kun Pavel on 12-vuotias, äiti menee naimisiin suomalaisen kanssa, ja perhe muuttaa Suomeen. Tämä tapahtuu 1990-luvun alussa.

Ryhdyin siis lukemaan Krysaa innokkaasti ja ilahduinkin sen värikkäästä kielestä. Mutta mitä pitemmälle luin, sitä vaikeampi minun oli ymmärtää lukemaani. Yksi vaikeus syntyi jatkuvasta kuvausaikojen vaihteluista. Kirjassa kuvataan jopa edellisiä vuosisatoja, mutta etenkin vuodesta 1971 nykypäivään eri aikatasoja, ja aikojen välillä mennään jatkuvasti ristiin rastiin eteenpäin ja taaksepäin. Myös paikkoja on melkoisesti, Amerikkaa myöten.

Myös kirjan termistö alkoi asettaa yhä suurempia vaikeuksia. Termistö alkaa jo kirjan nimestä, Krysa, mutta sitä tulee koko ajan lisää. Termistöä tulee lisää sen takia, että kirja kuvaa maailmaa, jossa pyritään vähitellen syntetisoimaan, automatisoimaan ja koneellistamaan kaikki mahdollinen. Jopa osa ihmisistä alkaa olla synteettisiä. Nämä ihmiset pystyvät toimimaan jopa valtioiden johtajina, joten yksi ongelma sekä lukijalle että kuvatulle ihmiskunnalle tulee siitä, että koskaan ei voi olla varma, kuka on synteettinen ja kuka vanhanaikainen perusihminen.

Kun kirjassa vielä pyritään vaikuttamaan kuolemanjälkeiseen elämään pitämällä puoliksi kuolleita tavallaan puoleksi elossa eräänlaisissa kapseleissa, tipahdin lopullisesti kyydistä. Myös eri tutkimushankkeet kuten Siperiaan rahdatuista koejoukoista saadut tulokset ja faaraomuurahaisten tutkinta ja siitä aikaansaadut tulokset menivät yli hilseen. Oletan että kirjailija haluaa kritisoida ja tehdä suorastaan naurunalaiseksi aikamme hulluimmat tutkimushankkeet ja teknologiavouhotuksen.

Ilmeisesti Krysa haluaa herättää keskustelua siitä, milloin syntetisoinnissa, automatisoinnissa ja koneellistamisessa mennään liian pitkälle. Milloin ne kääntyvät ihmistä itseään vastaan? Tämä on erittäin tärkeä ja ajankohtainen kysymys.

Eli vaikka en koko ajan pysynyt kärryillä kirjan kiemuroissa, koen, että kirjailija käsittelee yhtä aikamme tärkeintä kysymystä.

Ritva Sorvali