Opettaja ei saa sulkea silmiään kouluväkivallalta

Iida Rauma, Hävitys. Siltala 2022. Kaunokirjallisuuden finlandiavoittaja 2022.

Kirjan takakannessa sanotaan, että Hävitys kertoo ihmisestä, joka melkein tuhottiin, kaupungista, joka on tuhottu moneen kertaan ja planeetasta, jota tuhotaan juuri nyt. Näistä kaikista Hävitys todellakin kertoo.

Kirjan alussa päähenkilö A kiertelee pitkin Turkua. Kiertäessään hän huomioi katujen nimet ja niiden vierellä seisovat talot ja usein myös sen, mitä tuolla paikalla aikaisemmin oli. Turun palo vuodelta 1827 mainitaan kirjassa useampaan kertaan. Tuolloin paloi muun muassa valtava yliopiston kirjasto, johon oli koottu koko siihenastinen Suomessa ollut kirjallisuus.

Muina aikoina grynderit ovat tuhonneet Turkua tuhoamasta päästyään. Viimeisin iljetys on valtaisa toriparkki, jonka tieltä on säälimättä purettu sekä taloja että puita. Kirjailija antaa historianopettajapäähenkilönsä kertailla mielessään Turun hävittämisen eri kertoja, joita löytyykin melkoisesti.

Historianopettaja A on kierroksellaan nähnyt vilauksen kouluaikaisesta tutustaan ja palaa muistoissaan Kaarinassa viettämäänsä kouluaikaan. Vuonna 1984 syntynyt A kävi alakoulua Kaarinassa 1990-luvulla, siis laman pyörteissä. Liekö johtunut lamasta vai mistä, mutta A:n koulunkäynti oli yhtä tuskaa. A joutui luokanopettajansa silmätikuksi, lisäksi luokan tytöt eivät suvainneet häntä seuraansa.

Tytöt sanovat ihan suoraan, että me ei haluta olla tuon kanssa, me ei istuta sen vieressä, me ei kutsuta sitä juhliimme, me ei haluta olla samassa työryhmässä sen kanssa. Näin tehdään päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Kun luokka tekee kouluretken Viroon, kukaan ei halua nukkua samassa huoneessa A:n kanssa. Onneksi A:n isä on retkellä aikuisena valvojana ja yksinkertaisesti määrää A:n johonkin huoneeseen.

Kirjassa kuvataan kahta kiusattua. Toinen näistä on A, joka yrittää epätoivoisesti puolustautua, sekä fyysisesti että kertomalla kokemastaan koulun aikuisille. Toinen on Ira, joka on mykkä. Hän ei puolustaudu eikä kerro kenellekään mitään. Hän istuu yksinään ja hiljaa koko alakouluajan. Molemmilla on epätoivon puuskia, itsemurha-ajatuksia, masennusta sekä myös fyysisiä oireita.

Kyseessä on musiikkiluokka, joten lapsilla on esiintymisiä. Näissäkin luokan vaikutusvaltaisimmat tytöt määräävät, että heidän mielikkinsä saavat laulaa sitä ja sitä, A ja Ira tipautetaan pois. Opettaja ei puutu asiaan, vaikka A valittaa kohtelustaan. Opettaja on ikään kuin kimpassa luokan johtotyttöjen kanssa. Myös kuraattori myötäilee opettajaa ja rehtoria.

Koulukuvauksissa toistuu tilanne, jossa osoitetaan, että kiusattu on syyllinen kiusaamiseensa. Huomio on koko ajan kiusatussa, pohditaan sitä, mitä tämä on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Aikuiset ovat toisten aikuisten puolella, kuuntelevat toisiaan. Lapsen puheet jätetään omaan arvoonsa, ne ovat tämän mielikuvitusta tai väärää tulkintaa tilanteista.

Etupäässä kyseessä on henkinen väkivalta, yhteisöstä poissulkeminen ja nimittely. Mutta uhriin käydään myös käsiksi. Kirjassa on kuvattu tilanne, jossa tytöt yrittävät suihkussa hukuttaa uhrinsa. Tuolloin uhri taisi olla Ira. A yritetään kuristaa julkisella paikalla koulussa. Kukaan ei tule uhrin avuksi. A yrittää yksin epätoivoisesti pelastautua ja tulee tässä tilanteessa huitaisseeksi kuristajaansa naamalle ja samalla vahingoittaa tämän hammasta. Kuristaja joutuu käymään lääkärillä ja A:n vanhempia uhataan lääkärilaskulla.

Iida Rauma puhuu koko ajan väkivallasta. Hän puhuu myös aikuisten piittaamattomuudesta, uhrin puheiden mitätöinnistä, ohittamisesta, aikuisten vastuun pakoilusta, aikuisten muistamattomuudesta. Rauma puhuu myös historian esimerkkien avulla naisten ikiaikaisesta mitätöinnistä, sivuuttamisesta, ohittamisesta sekä heidän oireidensa nimeämisestä hysteriaksi. Edelleen esimerkiksi terapiaan pääsee paremmin, jos myöntää sairastavansa masennusta sen sijaan että kertoisi väkivaltakokemuksistaan.

Häväistys on kirja, joka pitää saada oppikirjaksi kaikkiin opettajia ja muuta kouluhenkilökuntaa kouluttaviin laitoksiin. Lisäksi se pitää määrätä pakkoluettavaksi koulujen henkilökunnalle. Ja tämän lisäksi kouluihin pitää laittaa uusi oppiaine, jonka nimi voi olla vaikka yhteisökasvatus. Ja kaiken huipuksi, koulujen tärkeimmäksi tehtäväksi pitää mieltää lasten kasvattaminen empaattisiksi yhteiskunnan jäseniksi.

Ritva Sorvali

Kouvola