Pitääkö uhrin edelleen hävetä ja vaieta?
Susanna Hast, Ruumis / Huoneet. S&S 2022.
Susanna Hast kirjoittaa varhaismurrosiässä kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta, jota jatkui useamman vuoden ajan. Tuolloin häneltä katosi tavallaan tulevaisuus, hänestä tuli pelkkä ruumis. Hast muistelee, missä mitäkin tapahtui, saaressa, kellarissa, parkkihallissa, huoneessa, rivitalossa, kerrostalossa. Hän olettaa, että hahmottelemalla paikan, hän pystyy paremmin muistamaan tapahtumia. Tästä ilmeisesti tulee romaanin toinen nimi huoneet.
Muistamista häiritsee oma häpeä ja syyllisyys tapahtuneesta. Hast ei pysty ymmärtämään, miksi hän meni noihin paikkoihin yhä uudestaan, miksi hän ei pannut enempää vastaan, miksi hän roikkui poikien vanavedessä. Ja miksi hän ei kertonut kenellekään, ei kotona eikä koulussa. Tuolloin 1990-luvulla hän oikeastaan halusi vain unohtaa kaiken tapahtuneen ja ajatteli pääsevänsä siitä sillä tavalla eroon.
Hän ei kuitenkaan päässyt asiasta eroon. Hänen kehonsa muisti kaiken ja muistutti asiasta tämän tästä. Kun Hast katseli esimerkiksi asiaa sivuavaa elokuvaa, hän sai fyysisiä oireita. Samoin esimerkiksi mennessään ulkomaille opiskelemaan, hänen pitää tulla heti takaisin, koska hän kokee opiskelija-asunnossaan ahdistusta, hän kokee olevansa sellaisessa huoneessa, jossa paha asuu. Koskaan hän ei tiedä etukäteen, missä ahdistuskohtaus seuraavaksi iskee.
Niinpä Susanna Hastin piti ruveta selvittämään sitä, mitä hänelle 1990-luvulla oikein tapahtui. Hän rupesi käymään terapioissa, kirjoitti, tutki ja yritti kaikin tavoin muistaa ja avata tätä asiaa. Ruumis / Huoneet -kirjassa hän muistelee yhä uudelleen tuon ajan tilanteita ja samalla referoi lukuisten eri tutkijoiden tekstejä. Nuo tekstit ovat hänelle ikään kuin vertaistukea, kirjoittajat ovat kokeneet samoja asioita kuin hänkin. Monet muutkin ovat kokeneet häpeää ja syyllisyyttä siitä, mitä heille lapsena oli tapahtunut.
Hastin tarkoitus on osoittaa, että se mitä hänelle tapahtui oli mahdollista, koska meidän yhteiskuntamme salli sen. Kylän pojat eivät siis välttämättä olleet mielipuolia eivätkä edes erityisiä. He vain tarttuivat kulttuurissamme kasvaviin oljenkorsiin. Toteuttivat itseään, koska se oli tehty heille mahdolliseksi. Meidän yhteiskuntamme sallii sen, että nainen tai tyttö on tietynlaisen väkivallan ensisijainen kohde.
Hast on sitä mieltä, että vaikka hän ei todisteiden puutteessa voi enää vuosikymmenien jälkeen todistaa tapahtunutta eikä saada tekijöitä vastaamaan teoistaan, hänellä on yksi tärkeä todiste, hänen kehonsa. Hänen kehonsa muistaa tapahtuneet asiat. Tämän muistin avulla hän voi kirjoittaa asiasta ja vaikuttaa ehkä siihen, että yhteiskunnan asenne muuttuisi. Kulttuurimme ilmapiirin naisia kohtaan pitää muuttua, ja tähän Susanna Hast voi vaikuttaa sillä todistusaineistolla, mikä hänellä on omassa kehossaan.
Hän on elossa. Jos hän olisi kuollut tapahtumien seurauksena, kaikki olisi tutkittu jo tapahtuma-aikana ja pojat olisivat joutuneet jonkinlaiseen vastuuseen. Elävät uhrit eivät ole samalla tavalla kiinnostavia, etenkään kun he eivät kerro asiasta kenellekään. Mutta elävienkin uhrien äänen pitää tulla kuuluviin. Tätä asiaa nyt julkaistu kirja Ruumis / Huoneet erinomaisesti edesauttaa.
Se että kirjassa on melkoisesti eri kirjoittajien sitaatteja, tekee tekstin paikoin raskaslukuiseksi. Nuo sitaatit tukevat kirjoittajan viestiä, tuovat sille lisää painoarvoa, mutta saattavat samalla etäännyttää tavallisen lukijan tekstistä. Jos Susanna Hast vielä kirjoittaa vielä tästä aiheesta, hän voisi entistä enemmän luottaa omaan muistiinsa ja vaikka fiktion keinoin mennä yhä lähemmäksi tuolloisia tilanteita sekä omia tuolloisia tunteitaan ja ajatuksiaan.
Ritva Sorvali