Miesten elämää ja viinanmyyntiä Elimäellä 1928
Kari Valto, Pajarit. Reuna 2022.
Pajarit on kuvaus elimäkeläisestä viinan salakuljetuksesta ja salamyynnistä kieltolain aikana vuonna 1928. Kirja käsittää oikeastaan koko vuoden 1928, sillä se alkaa talvesta ja päättyy joulun alle. Tällä tavalla tulee kuvattua viinan kuljetus talvisaikaan Virosta hevosilla jäätä pitkin ja sulan veden aikaan ostot Suomenlahden rannikon laivoista. Kuljetus rannikolta Elimäelle vaati sekin omat järjestelynsä sekä talvella että kesällä, jotta ratsioilta vältyttiin.
Kari Valto käyttää kirjassa esikuvinaan oman sukunsa henkilöitä ja näiden asumia paikkoja. Kirjan alkulehdillä on Elimäen pitäjän kartta, johon on merkitty viinanmyynnin kannalta tärkeimmät paikat. Ne sijoittuvat pääosin Korian ja Elimäen kirkonkylän väliselle alueelle, pääosin Elimäenjärven rannoille. Nykynäkökulmasta tuntuukin oudolta lukea kuvauksia, jossa tämän tästä katsellaan Elimäenjärveä, joka pitäjän keskellä tuntuu levittäytyvän joka suuntaan.
Kirjan alkulehdillä on myös henkilöluettelo, jossa on nimettynä kolmen talon henkilöt, kylän miehiä, kilpaileva pirtuporukka ja virkavaltaa. Valto kuvaa tapahtumia monen henkilön näkökulmasta, heidän puheitaan, tekojaan ja ajatuksiaan. Esimerkiksi suvun pirtujohtaja Ilmari Valto ja hänen vaimonsa Hilma Valto pääsevät vuorollaan ”ääneen”. Vaimo kokee viinanmyynnin liian riskialttiina puuhana pienten lasten isälle. Kun oveen yöllä koputetaan, vaimo saa koko ajan pelätä, mitä tuleman pitää. Niinpä hän motkottaa asiasta miehelleen ja yrittää saada tämän innostumaan maamiehen töistä.
Ilmarin kotitalo, Pajari, on suvun viinanmyynnin varsinainen keskus. Sen keski-ikäinen isäntäpariskunta kulkee viinakaupoilla, puhuu ja ärhentelee muutenkin, mutta heidän ajatuksiaan ei kirjailija pahemmin kuvaile. Olisin ollut kiinnostunut etenkin äiti-Tildan ajatuksista, sillä hänen aikuiset ja aikuistuvat lapsensa pitävät häntä kiusaavana ja kovana naisena. Hän myy viinaa siinä missä miehetkin ja myös puhuu kuten viinanmyyjämiehet.
Ilmeisesti miehuuteen kuului 1920-luvun Elimäellä ronski puhe, jatkuva tupakointi ja tietenkin viinanjuonti. Myös rahapelit kuuluivat asiaan. Ja kun riitaa tuli, puukko löytyi jokaisen vyöltä ja monella oli myös ase taskussa. Kansalaissodan jälkeen valkoiset voittajat saivat ilmeisesti viedä aseensa kotiinsa, joten aseita lienee ollut joka talossa. Maalaistaloihin aseet kuuluivat muutenkin. Jos poliisi pääsi öisillä viinanhakureissuilla liian lähelle trogareita, aseet puhuivat.
Elimäellä näyttää olleen useita viinanmyyntiporukoita, jotka jopa taistelivat reviireistään. Toisia saatettiin myös antaa ilmi, jolloin näiden varastot päätyivät poliiseille. Poliiseja on alun nimiluettelossa suorastaan seitsemän. Heillä riittääkin töitä vuorokauden ympäri, etenkin yöaikaan. Tässä kirjassa poliiseja ei kuole, mutta nämä kokevat työnsä riskialttiiksi öisillä takaa-ajokeikoilla.
Kari Valto kuvaa hienosti metsiä ja soita, jonne kanistereita piilotettiin. Piiloja hajautettiin moneen paikkaan, jotta jos käry kävi, kaikki ei menisi kerralla. Hienosti on kuvattu esimerkiksi Nestorin viikkojen mittainen majailu syksyisessä metsässä, kun piti löytää toisen porukan viinakätkö. Nestori on kiinnostava hahmo senkin takia, että hän miettii koko ajan, että mistä hänelle ura urkenisi. Hän on juuri päässyt armeijasta, asuu punaleskiäitinsä kanssa eikä töitä löydy muualta kuin viinan salakuljettajilta.
Kiinnostuneena luin myös kuvauksia päähenkilöiden Kouvolan kauppalassa käynneistä. Miehet istuvat Seurahuoneella tai Teatteritalon ravintolassa. Valto kuvaa Teatteritaloa sisältä, sen portaita, pariovia, pehmeää mattoa, joka vaiensi askeleet, kabinetteja, ja kuinka yläkerrasta kuului musiikkia ja tanssin jyminää ja viereisestä ruokasalista puheen sorinaa ja aterimien kilahtelua. Miehet käyvät myös kuvauttamassa itsensä Karlssonin valokuvaamossa.
Kun Tilda-äiti lähtee hevosella tyttäriensä kanssa kauppalaan, he menevät ensin Pukimoon ostamaan tytöille mekot, sitten he ostavat kengät ja hatut. He käyvät siirtomaatavarakaupassa, josta Tilda osaa kilon kahvia ja tytöt karkkeja ja banaaneja. Sitten he istuvat Mannerin kahvilassa jäätelöllä. Vähitellen he lähtevät hevosella kotia kohti. Heillä menee kauppalareissulla koko päivä. Tämä reissu antaa syvyyttä Tildan hahmoon, hän on siis muutakin kuin kiroileva ja juopotteleva viinanmyyjä.
Pajarit on hyvä lisä paikalliseen historiankirjoitukseen. Vaikka esikuvina ovat kirjoittajan sukulaiset, kirjailija kuvaa heidät paheineen ja hyveineen. Suvun miehet näyttävät olevan äkkipikaisia, itsetietoisia ja osa hyvinkin umpimielisiä. Kun he kieltolain aikana ovat tottuneet helppoon rahaan, talontyöt tehdään miten milloinkin. Osa pelloista on kesantona ja osa vuokrattu ahkerimmille viljelijöille.
Kylän naisista Valto kuvaa Tilda-äidin lisäksi vain nuoria naisia. Ilmarin vaimo Hilma odottaa 25-vuotiaana kolmatta lastaan ja vastustaa pirtuhommia. Ilmarin sisaret, 16-vuotias Lea ja 12-vuotias Irja, näkevät kotonaan pirtukaupan ja sen juonnin ihan läheltä ja pakoilevat äitiään. Lea pääsee kerran tansseihin, ihastuu tanssittajaansa, mutta tämä ammutaan samoissa tansseissa. Hienosti on kuvattu Lean myöhempi epätoivo ja Korian sillalta veteen tuijottelu, jonka syy paljastuu kirjan lopulla.
Kari Valto kuvaa tilanteita repliikeillä, mikä tuntuu hyvältä. Henkilöt saavat itse kertoa, mitä ajattelevat ja mitä haluaisivat tehdä. Luin kirjan pääosin erittäin kiinnostuneena. Ainoastaan joissain kohtaa juopottelevan miesporukan pitkänpuoleiset ja miehuutta uhoavat keskustelut harpoin nopeammin. Mutta oletan, että nämäkin keskustelut ovat ikään kuin joskus käyty, näin nämä miehet ovat puhuneet. Pajarit on kirja nimenomaan Elimäen miehistä.
Pajareihin on jo julkaistu jatko-osa Keisari, jossa samat henkilöt jatkavat elämäänsä.
Ritva Sorvali