Minä teen mitä lystään, ettekä te voi mua estää

Minna Lindgren, Vihainen leski. Dramatisointi Henna Piirto, Ohjaus Markku Kekki. Ensi-ilta Anjalankosken teatterissa 12.11.21. Näyttämöllä yli 20 henkilöä.

Vihainen leski kuvaa naista, joka on 12 vuotta omaishoitajana hoitanut miestään ja luulee nyt miehensä kuoltua vapautuvansa. Mutta ei se niin helppoa olekaan. Lapset rupeavat nyt määräämään hänen elämäänsä. Vihaksi pistää.

Näytelmän päähenkilöä Ullista (Raijaliisa Laukkanen) vedetään moneen suuntaan. Naisystävät houkuttelevat ja lähes painostavat riehakkaaseen ravintolajuhlintaan, lapset suorastaan pakottavat kunnialliseen ja etenkin säästäväiseen lesken rooliin ja on Ulliksella omiakin haaveita. Hänellä on ainakin haave päästä eroon avioliiton aikaisesta kodista.

Esitys kuvaa sitä, miten avuton ikääntyvä ihminen saattaa olla, jos lähisukulaiset rupeavat puhumaan hänen ylitseen, vaativat häneltä allekirjoituksia ties mihin papereihin, rupeavat muistuttelemaan hänen muistamattomuudestaan ja tällä tavalla petaavat hänelle paikkaa hoitokotiin. Harmaantuvassa Kymenlaaksossa Vihainen leski löytää varmasti yleisöä.

Esitys oli hyvin dramatisoitu. Erisävyiset kohtaukset vaihtelivat, Ulliksen lapset kävivät määräilemässä, mentiin joogaan tai tansseihin, väliin Ullis soitteli kotoaan ystävilleen. Lastenlasten villi päiväkotikohtaus piristi mummoa ja myös yleisöä, välillä vaaleapukuinen satuprinssi ilmaantui unenomaisesti paikalle ja kohotti mieltä. Lopussa palvelutalo Finaalin johtaja (Kaisa Montonen) määritteli Ulliksen kuuroksi ja suorastaan huutamalla huusi hänen korvaansa.

Ystävät, nuorekkaasti pukeutuva reteä Pike (Tanja Merita Tuomi) ja selkeästi artikuloiva Hellu (Päivi Virta-Sihvola) yllyttävät Ullista elämään. Valtonen, Ulliksen ystävä (Jorma Liukkonen) yrittää pysyä hengissä naisryntäyksen keskellä. Vaikka pintatasolla ryntäillään ja reteillään, näytelmässä kulkee myös syvempi taso, jossa jokainen ikääntyvä päähenkilö kertoo pettymyksistään ja haaveistaan.

Pidin sekä pintatasosta että syvemmästä tasosta. Ne yhdessä tekivät esityksestä vaihtelevan, katsottavan, sillä esitys ei missään vaiheessa tuntunut pitkältä. Jossain vaiheessa replikointi saattoi hieman jäädä musiikin alle, mutta kun siirtyi lähemmäksi näyttämöä, tämäkin asia hoitui. Vihainen leski kannattaa nähdä.

Ritva Sorvali